Paavali – juutalainen ja fariseus
Kun Paavalista (hepr. Sha’ul) puhutaan, häneen liitetään usein sitkeä harhaluulo: ajatus siitä, että hän olisi hylännyt juutalaisen identiteettinsä ja uskonsa ja ryhtynyt uuden uskonnon, kristinuskon, perustajaksi. Tämä käsitys ei kuitenkaan kestä tarkastelua. Se on ristiriidassa sekä Raamatun tekstien että Paavalin oman todistuksen kanssa.
Paavali pysyi koko elämänsä ajan juutalaisena ja fariseuksena. Hän uskoi Tooraan, profeettoihin ja Jumalan liittojen pysyvyyteen. Hänen julistuksensa Yeshua Messiaasta ei ollut uskonnon vaihtamista, vaan Israelille annettujen lupausten täyttymyksen julistamista. Paavalin kokemus Messiaasta ei katkaissut hänen juuriaan, vaan syvensi niitä.
Apostolien teot ja Paavalin omat kirjeet todistavat selvästi hänen juutalaisen identiteettinsä jatkuvuudesta. Hän saattoi sanoa avoimesti olevansa fariseus ja fariseusten poika, ja hän kuvasi itseään lain suhteen fariseukseksi, joka oli aiemmin jopa vainonnut seurakuntaa kiihkonsa vuoksi. Nämä sanat eivät ole menneisyyden muistelua irtautumisen näkökulmasta, vaan osa hänen identiteettiään myös Messiaaseen uskovana.
Vaikka Paavali tuli tunnetuksi siitä, että hän vei evankeliumin sanoman myös pakanoille, hänen oma elämänsä pysyi syvästi juutalaisena. Hän vieraili temppelissä, noudatti Tooraa ja vietti Israelin juhlia. Hän ei koskaan lakannut olemasta osa Israelin kansaa eikä nähnyt itseään sen ulkopuolella. Paavalille Messias ei kumonnut Tooraa, vaan täytti sen lupaukset.
Erityisen kirkkaasti Paavalin ajattelu Israelista nousee esiin Roomalaiskirjeen luvuissa 9–11. Näissä luvuissa hän käsittelee suoraan kysymystä siitä, onko Jumala hylännyt kansansa. Hänen vastauksensa on yksiselitteinen ja voimakas: ei suinkaan. Paavali torjuu jyrkästi kaiken korvausteologisen ajattelun, jonka mukaan Israel olisi syrjäytetty Jumalan suunnitelmassa.
Paavali tuo esiin sen, että Israel pysyy liiton kansana, vaikka kaikki juutalaiset eivät vielä tunnista Messiasta. Hän muistuttaa uskollisen jäännöksen periaatteesta, joka on ollut voimassa jo profeettojen ajoista lähtien. Kuten Elian päivinä, Jumala on aina säilyttänyt kansansa keskellä ne, jotka pysyvät Hänelle uskollisina. Samalla Paavali katsoo tulevaisuuteen ja puhuu lopullisesta täyttymyksestä, päivästä jolloin koko Israel pelastuu.
Tämän perustana ovat Jumalan lupaukset patriarkoille. Paavalin mukaan Jumalan armolahjat ja kutsu ovat peruuttamattomia. Israelin historiallinen ja hengellinen asema ei ole tilapäinen eikä ehdollinen, vaan osa Jumalan suurta ja uskollista suunnitelmaa. Pakanat liitetään tähän lupaukseen Israelin Messiaan kautta, eivät Israelin tilalle.
Paavalin kirjoituksia on usein luettu irti niiden juutalaisesta kontekstista, mikä on johtanut vakaviin väärintulkintoihin. Paavali ei vastustanut Tooraa eikä juutalaisia tapoja. Hänen kritiikkinsä kohdistui siihen, että lakia käytettiin pelastuksen ehtona, ei siihen, että Toora olisi Jumalan tahdon ilmoituksena arvoton. Hän nostaa esiin uskoon perustuvan vanhurskauden Aabrahamin esimerkin kautta ja puhuu Hengen laista, joka tekee Tooran kirjoitukset eläviksi ihmisen sydämessä.
Paavalille pelastus on sekä yksilöllinen että kansallinen kysymys. Hän yhdistää Israelin historian Messiaan tulemukseen, mutta ei koskaan poista yksilön vastuuta uskosta. Hänen tapansa kirjoittaa on selvästi rabbiininen: hän esittää kysymyksiä ja vastauksia, käy vuoropuhelua lukijan kanssa ja käyttää juutalaisia raamatuntulkinnan menetelmiä. Hänen teologiansa on syvästi juurtunut Tanakiin.
Paavalille usko Yeshuaan ei merkinnyt uuden uskonnon syntyä. Se merkitsi liiton täyttymystä. Jumalan lupaukset jatkuvat, Israelin kutsumus pysyy ja Messias on annettu ensin juutalaisille ja sitten myös muille kansoille. Paavali näki itsensä osana samaa Israelia, jolle Messias oli luvattu, ja hänen tehtävänsä oli viedä tuo siunaus myös kansojen ulottuville.
Paavali ei siis vaihtanut uskontoa. Hän pysyi juutalaisena ja eli Tooran mukaan. Hänen opetuksensa rakentui Israelin kirjoitusten, profeettojen ja liittojen varaan, jotka hänen ymmärryksensä mukaan olivat saavuttaneet täyttymyksensä Yeshua Messiaassa. Hänen kirjeensä eivät ole irtiotto Israelin uskosta, vaan sen luonnollinen jatkumo.
Tämän näkökulman kautta Paavalin tekstit avautuvat uudella tavalla. Ne eivät todista Jumalan uskottomuudesta Israelille, vaan päinvastoin Hänen horjumattomasta uskollisuudestaan.