Paavalin kirjeitä lukiessa huomio kiinnittyy usein hänen tapaansa käyttää sanoja ”me” ja ”te”
Tämä sanavalinta ei ole sattumaa eikä pelkkää retoriikkaa, vaan se heijastaa syvää teologista ymmärrystä Jumalan liittosuunnitelmasta. Erityisesti Efesolaiskirjeessä ja Roomalaiskirjeessä tämä erottelu auttaa lukijaa näkemään, miten Paavali jäsentää pelastushistorian etenemistä Israelista kansoihin.
Paavali käyttää sanaa ”me” usein viitatessaan juutalaisiin uskoviin, eli niihin, jotka ovat syntyneet juutalaisiksi ja tulleet uskoon Messiaaseen, Yeshuaan. Tämä käy ilmi selvästi Efesolaiskirjeen alussa, jossa hän kirjoittaa: ”Hänessä me myös olemme saaneet perintöosan, edeltä määrättyinä Hänen suunnitelmansa mukaan” (Ef. 1:11). Tässä ”me” viittaa niihin, joille liiton perintö on alun perin annettu. Israelille uskottiin Toora, patriarkat, lupaukset ja Messiasta koskevat profetiat. Juutalaiset uskovat olivat ensimmäisiä, jotka saivat nähdä näiden lupausten täyttymyksen Messiaassa.
Heti seuraavassa jakeessa Paavali vaihtaa kuitenkin näkökulmaa ja kirjoittaa: ”Myös teissä, kuultuanne totuuden sanan, pelastuksenne evankeliumin…” (Ef. 1:13). Tässä ”te” viittaa ei-juutalaisiin, pakanataustaisiin uskoviin, jotka ovat tulleet mukaan pelastukseen kuulemalla evankeliumin ja uskomalla siihen. Tämä tarkasti jäsennelty kieli osoittaa, että Paavali haluaa yhtä aikaa tunnustaa juutalaisen liiton ainutlaatuisen aseman ja korostaa pakanoiden täyttä ja todellista osallisuutta Messiaassa.
Tämä sanallinen erottelu ei kuitenkaan tarkoita arvojärjestystä tai hengellistä paremmuutta. Kyse on järjestyksestä, ei paremmuudesta. Roomalaiskirjeessä Paavali tiivistää tämän periaatteen sanoihin: evankeliumi on Jumalan voima pelastukseksi jokaiselle, joka uskoo – ensin juutalaiselle, sitten myös kreikkalaiselle. Evankeliumi tuli ensin Israelille, koska Jumala oli tehnyt liittonsa heidän kanssaan. Paavali itse, entinen fariseus ja Messiaaseen uskova juutalainen, kantoi sydämessään erityistä murhetta ja rakkautta kansansa puolesta, kuten hän ilmaisee Roomalaiskirjeen yhdeksännessä luvussa. Siksi hänen käyttämänsä ”me” ja ”te” -kieli kuvaa pelastuksen laajenemista Jerusalemista kaikkiin kansoihin.
Paavalin opetuksen ydin ei kuitenkaan ole etninen ylpeys, vaan nöyryys liitossa ja armossa. Roomalaiskirjeen luvuissa 9–11 hän kuvaa, kuinka ei-juutalaiset uskovat on oksastettu sisään jaloon öljypuuhun, joka on Israel. Samalla hän varoittaa pakanoita ylimielisyydestä ja muistuttaa, että he eivät kanna juurta, vaan juuri kantaa heitä. Pelastus ei poista Israelia, vaan liittää kansat siihen, mitä Jumala on jo aiemmin perustanut.
Efesolaiskirjeen toisessa luvussa Paavali vie tämän opetuksen huipennukseensa. Hän julistaa, että Messias on meidän rauhamme, hän, joka teki molemmat yhdeksi. Juutalaisista ja pakanoista on Messiaassa tehty yksi uusi ihminen. Tämä ei tarkoita sitä, että kumpikaan lakkaisi olemasta sitä, mikä on, vaan että vihollisuus on poistettu ja molemmat saavat elää Jumalan perheen täysivaltaisina jäseninä.
Paavalin kirjeissä ”me” viittaa usein juutalaisiin uskoviin ja ”te” ei-juutalaisiin uskoviin. Tämä sanallinen erottelu ei rakenna muureja, vaan avaa näkymän Jumalan liittosuunnitelman etenemiseen. Pelastus tulee juutalaisilta, mutta se on tarkoitettu kaikille. Messiaassa tämä ero ei ole jakava, vaan yhdistävä: yksi perhe, yksi liitto ja yksi toivo.