Paavalin käyttämä ”me” ja ”te” -kieli ei ole sattumanvarainen eikä pelkkä kielellinen tehokeino. Se heijastaa syvällistä teologista todellisuutta liiton kansan ja kansojen välisestä suhteesta Jumalaan. Kun Paavali kirjoittaa, hän tekee sen juutalaisena juutalaisille ja kansoista tulleille uskoville – mutta ei koskaan häivyttääkseen näiden välistä eroa, vaan selventääkseen Jumalan pelastussuunnitelman rakennetta.
Roomalaiskirjeen alkuluvuissa (Room. 1–3) Paavali asettaa koko ihmiskunnan saman todellisuuden eteen: kaikki ovat synnin alaisia. Tämä koskee niin pakanoita kuin juutalaisiakin. Silti Paavali ei pysähdy tähän yleiseen toteamukseen, vaan nostaa esiin erityisen kysymyksen juutalaisten asemasta Jumalan suunnitelmassa. Hän kysyy suoraan: “Mitä etua sitten on juutalaisella?” ja vastaa yhtä suoraan: “Paljonkin, kaikin tavoin. Ennen muuta se, että heille on uskottu, mitä Jumala on puhunut.” (Room. 3:1–2)
Tässä Paavalin käyttämä “meille” viittaa juutalaisiin. Hän puhuu kansasta, jolle Jumala on antanut Tooran, profeetat ja liitot. Juutalaiset eivät ole vain yksi kansa muiden joukossa, vaan Jumalan ilmoituksen kantajia. Tämä tehtävä ei ole menettänyt merkitystään, eikä Paavali missään vaiheessa kiistä sitä. Vaikka hän painottaa, että kaikki ovat syntiä tehneet ja Jumalan kirkkautta vailla (Room. 3:23), hän ei kumoa juutalaisten erityistä kutsua. Synti ei poista liittoa, eikä ihmisen uskottomuus tee Jumalan uskollisuutta tyhjäksi.
Kun Paavali myöhemmin siirtyy puhumaan ei-juutalaisista uskovista, kieli muuttuu tietoisesti. Hän käyttää sanaa “te”. Tämä ei ole etäännyttävää eikä ylemmyyttä korostavaa puhetta, vaan täsmällistä teologiaa. Kansojen uskovat eivät ole liiton alkuperäisiä vastaanottajia, vaan heidät on liitetty siihen. Roomalaiskirjeen 11. luvussa Paavali kuvaa tätä oksastamisen vertauskuvalla: villi oksa on liitetty jaloon puuhun. Juuri kantaa oksaa, ei oksa juurta.
Tämä kuva tekee näkyväksi sen, mitä Paavali koko kirjeessään opettaa. Ei-juutalaiset eivät korvaa Israelia eivätkä astu sen paikalle. Heidät kutsutaan osallisiksi siitä, mikä jo on olemassa. Juutalainen identiteetti, liitto ja kutsumus eivät häviä, vaan niihin liitetään kansoja Jumalan armon kautta. Siksi Paavali varoittaa ei-juutalaisia ylpeydestä ja muistuttaa, että oksastaminen on armoa, ei oikeus.
Paavalin “me” ja “te” -kieli suojelee kahta totuutta yhtä aikaa. Se vahvistaa juutalaisten jatkuvan roolin Jumalan pelastushistoriassa ja avaa kansoille todellisen tien osallisuuteen ilman, että heidän tarvitsee teeskennellä olevansa jotain muuta kuin mitä ovat. Tämä jännite ei ole ongelma, vaan Jumalan viisauden ilmaus.
Kun tätä luetaan huolellisesti, Paavali ei rakenna vastakkainasettelua, vaan yhteyttä, joka perustuu järjestykseen, kutsumukseen ja armoon. Juutalaiset pysyvät ilmoituksen kantajina, ja kansat saavat osallisuuden tähän ilmoitukseen Messiaan kautta. Molemmat seisovat saman Jumalan edessä, mutta eivät saman historian, eivätkä saman kutsun varassa.
Juuri tässä Paavalin teksti on ajankohtainen ja haastava myös tänään. Se kutsuu juutalaisia tunnistamaan oman liitollisen kutsunsa merkityksen ja ei-juutalaisia kunnioittamaan sitä perustaa, jolle heidät on liitetty. Yhteys ei synny erojen kieltämisestä, vaan niiden tunnustamisesta Jumalan pelastussuunnitelman sisällä.