Kun sydän syttyy, mutta ympäristö ei vielä ymmärrä
Miten toimia, kun sydän sykkii Raamatun juurille mutta yhteisö ei ole valmis
Yhä useampi uskova eri puolilla maailmaa kokee sydämessään vahvan kutsun palata Raamatun juurille. Herran juhlat, Toora, sapatti ja Israelin Jumalan säätämä elämänrytmi avautuvat uudella tavalla, ja Raamatun juutalais-heprealainen konteksti alkaa elää ja hengittää. Tämä herääminen tuo mukanaan iloa, syvyyttä ja merkitystä – mutta usein myös kipua. Erityisesti silloin, kun se tapahtuu kristillisessä seurakunnassa, joka ei vielä ymmärrä tai ole valmis vastaanottamaan tätä näkökulmaa.
Tässä tilanteessa nousee esiin vaikea ja henkilökohtainen kysymys: pitäisikö jäädä vai lähteä?
Tärkeää on sanoa heti alkuun, ettei kutsu Raamatun juurille ole kutsu eristäytymiseen. Tarkoitus ei ole irtautua Kristuksen ruumiista, vaan pikemminkin palauttaa koko Jumalan kansan yhteys sen alkuperäiseen, juutalaiseen runkoon. Pelastuksen historia ja Jumalan liitot eivät ole vastakohta evankeliumille, vaan sen perusta. Sekä juutalaiset että pakanataustaiset uskovat on kutsuttu rakentamaan ykseyttä Messiaassa, ei vastakkainasettelua.
Juuri tässä kohtaa heräävä uskova voi kysyä itseltään: voinko olla sillanrakentaja omassa seurakunnassani? Usein vastaus on kyllä – jos sydämessä palaa rakkaus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan eikä tarve todistaa olevansa oikeassa.
Monet kristilliset seurakunnat ovat saaneet opetusta, jossa Uusi testamentti on irrotettu juutalaisesta pohjastaan. Tämä ei tee niistä vihollisia, mutta se on jättänyt monia uskovia hengellisesti nälkäisiksi. Kun joku alkaa nähdä Raamatun kokonaisuutena, juurensa Israelin Jumalan ilmoituksessa, hän voi toimia sillanrakentajana. Tämä ei tapahdu vaatimalla tai väittelemällä, vaan elämällä todeksi sitä, minkä on itse löytänyt. Tooran hyvyys voi tulla näkyväksi ilman lainalaisuutta, Herran juhlat voivat avautua esimerkin kautta ja Israel voi näyttäytyä Jumalan pelastushistorian osana, ei vain poliittisena kysymyksenä.
Samalla on tunnustettava rehellisesti, että kaikki tilanteet eivät ole samanlaisia. On hetkiä, jolloin jääminen on oikea ratkaisu, ja hetkiä, jolloin lähteminen on kuuliaisuutta Jumalan kutsulle. Jos yhteisössä on tilaa elää todeksi omaa kutsumusta, keskustella avoimesti ja rakentaa yhteyttä rakkaudessa, voi jääminen olla siunaukseksi monille. Jos taas omaa uskoa ja kutsumusta aletaan rajoittaa, painostetaan luopumaan siitä, minkä Jumala on kirkastanut, tai jos hengellinen yhteys on murtunut niin, ettei sydän enää löydä lepoa, voi lähteminen olla väistämätöntä.
Tärkeintä ei kuitenkaan ole se, lähteekö vai jääkö, vaan se, mihin suuntaan lähtee. Kyse ei ole pakenemisesta vaan kulkemisesta kohti Jumalan kutsua.
Moni, joka herää Raamatun juurille, joutuu kulkemaan yksinäisen vaiheen. Se on usein osa prosessia. Jumala ei kuitenkaan jätä omiaan. Hän johdattaa, kasvattaa ja kirkastaa kutsumusta ajallaan. Siksi ei ole syytä kiirehtiä. Rukous, Sanan tutkiminen ja Hengen kuunteleminen luovat perustan päätöksille, jotka eivät synny taistelusta vaan levosta. Yhteys toisiin saman kokeneisiin – myös messiaanisten uskovien parissa – voi olla suuri tuki matkalla.
Raamattu osoittaa, että Jumalan kutsu selkiytyy usein ajan myötä. Aabraham, Mooses ja Paavali kulkivat kaikki vaiheiden kautta, joissa suunta ei ollut heti kirkas, mutta Jumalan uskollisuus kantoi.
Jotkut jäävät ja rakentavat siltaa olemassa oleviin yhteisöihin. Toiset lähtevät ja ovat mukana synnyttämässä uudenlaista yhteisöllisyyttä. Kumpikaan ei ole toista hengellisempi tai oikeampi, kunhan motiivina on rakkaus, kuuliaisuus ja Jumalan kunnian etsiminen. Kutsumus ei ole vain tehtävä, vaan identiteetti Jumalan edessä.
Jäädäkö vai lähteä? Vastaus ei ole mustavalkoinen. Mutta kun se löytyy rukouksen, Sanan ja Hengen kautta, siihen liittyy rauha. Ja tuo rauha on usein varmin merkki siitä, että suunta on oikea.