Kysymys Israelin asemasta Jumalan pelastussuunnitelmassa kuuluu kristillisen teologian kiistanalaisimpiin aiheisiin. Vuosisatojen ajan suuri osa kirkkoa on omaksunut näkemyksen, jota kutsutaan korvausteologiaksi. Sen mukaan seurakunta, eli kirkko, olisi syrjäyttänyt Israelin ja ottanut sen paikan Jumalan kansana. Tämä ajatus on vaikuttanut syvästi kristilliseen opetukseen, raamatuntulkintaan ja jopa kirkon suhteeseen juutalaiseen kansaan.
Raamatun kokonaiskuva piirtää kuitenkin toisenlaisen näkymän. Jumalan Israelin kanssa solmimat liitot eivät ole rauenneet eivätkä menettäneet merkitystään Messiaan tulon myötä. Päinvastoin, ne jatkuvat ja saavuttavat täyttymyksensä Messiaassa. Tätä näkökulmaa kutsutaan liittoteologiaksi. Sen mukaan Israel säilyy Jumalan valittuna kansana, ja muut kansat liitetään tähän pelastussuunnitelmaan Yeshua Messiaan kautta. Kyse ei ole Israelin korvaamisesta, vaan lupauksiin osalliseksi tulemisesta.
Korvausteologia rakentuu ajatukselle, että Israel menetti asemansa, kun se ei tunnistanut Messiasta. Tämän seurauksena uuden liiton katsotaan koskevan yksinomaan seurakuntaa, ei enää Israelia kansana. Vanhan testamentin lupaukset tulkitaan tällöin hengellisesti kirkkoon täyttyviksi, eikä niillä nähdä konkreettista tai historiallista merkitystä Israelin kohdalla. Tämä ajattelutapa alkoi muotoutua varhaiskirkon vuosisatoina, erityisesti toiselta neljänneltä vuosisadalle, aikana jolloin kirkko pyrki tietoisesti irtautumaan juutalaisista juuristaan. Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokoukset vahvistivat kehitystä, jossa sapatin vietto, raamatulliset juhlat ja juutalainen identiteetti erotettiin seurakunnan elämästä.
On tärkeää huomata, ettei korvausteologia ollut apostolien tai ensimmäisten juutalaisten opetuslasten opetusta. Se syntyi myöhemmin historiallisten, poliittisten ja kulttuuristen paineiden seurauksena, ja sillä on ollut kauaskantoisia ja traagisia vaikutuksia kirkon historiassa.
Liittoteologia puolestaan nousee Raamatun keskeisestä teemasta: Jumalan uskollisuudesta omille lupauksilleen. Jumala solmi liiton koko ihmiskunnan kanssa Nooan kautta, antoi Aabrahamille lupauksen maasta, kansasta ja siunauksesta kaikille kansoille, teki Israelin kanssa Siinain liiton Tooran antamisen kautta ja lupasi Daavidille ikuisen kuninkuuden hänen suvustaan. Uusi liitto, josta profeetta Jeremia puhuu, ei kumoa näitä aiempia liittoja, vaan kirjoittaa Tooran sydämiin ja vahvistaa kaiken Messiaan veren kautta. Nämä liitot eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan ne muodostavat yhtenäisen ja etenevän kokonaisuuden Jumalan pelastussuunnitelmassa.
Raamattu itse antaa vahvan perustan liittoteologialle. Apostoli Paavali kysyy suoraan, onko Jumala hylännyt kansansa, ja vastaa yksiselitteisesti: ei suinkaan. Hän korostaa, että Jumalan armolahjat ja kutsu ovat peruuttamattomia. Paavali käyttää kuvaa oliivipuusta selittääkseen, kuinka pakanat oksastetaan Israelin yhteyteen, eivätkä he korvaa luonnollisia oksia. Lisäksi uusi liitto luvataan nimenomaan Israelin ja Juudan heimoille, mikä osoittaa, että Israel on edelleen Jumalan suunnitelman ytimessä.
Liittoteologiaa ohjaa muutama keskeinen periaate. Raamattu on yhtenäinen kertomus, jossa Jumalan suunnitelma kulkee Aabrahamista Messiaaseen ilman, että mikään vaihe mitätöisi edellistä. Israelin erityisasema kansojen keskellä säilyy, ja Yeshua Messias vahvistaa Jumalan liitot, ei tee niitä tyhjiksi. Hänen kauttaan sekä juutalaiset että pakanat löytävät paikkansa Jumalan pelastustyössä.
Korvausteologian seuraukset historiassa ovat olleet vakavia. Se on ruokkinut antisemitismiä kirkon sisällä, näkynyt vainoina, karkotuksina ja syrjintänä sekä edesauttanut hengellistä ilmapiiriä, jossa juutalaisvastaisuus saattoi saada teologisen oikeutuksen. Samalla seurakunta menetti yhteyden Tooraan, raamatullisiin juhliin ja juutalaiseen ajatteluun, jotka ovat Raamatun ymmärtämisen kannalta keskeisiä.
Raamatullinen näkymä ei aseta Israelia ja seurakuntaa vastakkain, vaan kuvaa yhtä kansaa, jossa on kaksi kutsumusta. Efesolaiskirjeen mukaan Messiaassa syntyy yksi uusi ihminen, mutta tämä ei tarkoita juutalaisen identiteetin katoamista. Juutalaiset pysyvät Jumalan liittokansana Tooran ja kansallisen kutsunsa kanssa, ja pakanat liitetään osallisiksi lupauksista ilman vaatimusta muuttua juutalaisiksi. Kyse on täydentävästä suhteesta, ei sulauttamisesta eikä kilpailusta.
Raamatun todistus on selvä. Jumala ei ole hylännyt Israelia, eikä seurakunta ole tullut sen tilalle. Liittoteologia kunnioittaa Jumalan uskollisuutta omille lupauksilleen ja tekee oikeutta koko Raamatun sanomalle. Juutalaiset ja pakanat kutsutaan yhdessä tunnistamaan oma paikkansa Jumalan suunnitelmassa Messiaan kautta, ei toistensa kustannuksella vaan Jumalan armon varassa.
Raamatun mukaan Israel säilyy Jumalan kansana, seurakunta ei korvaa sitä, ja Messiaassa kansat liitetään yhteen Jumalan liittoon. Tämä on raamatullinen totuus Israelista ja seurakunnasta.