Messiaaninen usko ei ole uusi uskonto eikä kompromissi juutalaisuuden ja kristinuskon välillä. Se on paluuta alkulähteelle – siihen alkuperäiseen uskon muotoon, jossa Toora, profeetat ja Messias Yeshua kuuluvat saumattomasti yhteen. Kyse ei ole jonkin uuden rakentamisesta, vaan siitä, että löydetään uudelleen se perusta, jolle koko raamatullinen usko alun perin rakentui.
Tämä usko ei syntynyt Roomassa, Ateenassa tai myöhempien kirkolliskokousten päätöksissä. Sen juuret ovat Siinain juurella, Jumalan liitossa Israelin kanssa. Se kasvoi profeettojen julistuksessa ja saavutti täyttymyksensä Messiaassa, joka eli, opetti ja palveli juutalaisena kansansa keskellä. Tästä samasta kertomuksesta nousevat niin kutsutut heprealaiset juuret. Ne eivät ole vaihtoehto kristilliselle perinteelle, vaan sen alkuperäinen perusta.
Raamattu ei kerro kahdesta eri uskonnosta tai kahdesta erillisestä Jumalan suunnitelmasta. Ajatus “Vanhasta” ja “Uudesta” testamentista kahtena vastakkaisena aikakautena on myöhemmän teologian luoma, ei Raamatun oma itseymmärrys. Raamatussa Jumala toimii yhden yhtenäisen kertomuksen sisällä. Hän kutsui Aabrahamin ja lupasi siunata kaikki kansat hänen siemenensä kautta. Hän antoi Tooran Siinain vuorella ilmoittaakseen tahtonsa ja luonteensa. Lopulta Hän lähetti Messiaan, joka ei tullut kumoamaan tätä kertomusta, vaan täyttämään sen profeetallisesti, moraalisesti ja hengellisesti.
Yeshua itse sanoi selvästi, ettei hän tullut kumoamaan Tooraa tai profeettoja, vaan täyttämään ne. Tämä lausuma on avain koko messiaanisen uskon ymmärtämiseen. Messias ei irrottanut seuraajiaan Israelin uskosta, vaan kutsui heidät elämään sen täyttymyksessä.
Varhaisin Messiaaseen uskova yhteisö oli kokonaan juutalainen. Ensimmäiset uskovat pitivät sapattia ja juhlia, elivät Tooran opetuksen mukaan ja tunnistivat Yeshuan Israelin Messiaaksi, eivät uuden uskonnon perustajaksi. Jerusalemin seurakunta ei katkaissut juuriaan juutalaisuudesta, vaan eli luonnollisena jatkumona sille liitolle, jonka Jumala oli jo aiemmin solminut. Profeetta Jeremian lupaama uusi liitto alkoi toteutua Jumalan omassa ajassa ja Hänen omalla tavallaan.
Vähitellen tilanne kuitenkin muuttui. Kun yhä useammat pakanataustaiset uskovat liittyivät mukaan, syntyi erityisesti Rooman valtakunnassa painetta irtautua juutalaisista tavoista. Juutalaisiin kohdistuneet vainot loivat ilmapiirin, jossa juurien katkaiseminen nähtiin suojautumiskeinona. Ensimmäisten vuosisatojen aikana syntyi teologinen etäisyys, jossa juutalaisuus alettiin nähdä lainalaisuutena ja kristinusko armona, ikään kuin ne olisivat vastakohtia. Kirkolliskokouksissa tehtiin päätöksiä, jotka irrottivat uskon sapatista, juhlapäivistä ja Tooran keskeisestä asemasta. Pääsiäinen erotettiin juutalaisesta Pesachista ja sunnuntaista tuli sapatin korvaaja.
Tämän kehityksen seurauksena Raamatun heprealainen maailma jäi monille vieraaksi. Usko muotoutui yhä enemmän kreikkalais-latinalaisen ajattelun varaan, ja näin syntyi kaksi erillistä uskonnollista perinnettä, vaikka alun perin oli vain yksi kertomus ja yksi Jumalan suunnitelma.
Paluu heprealaisiin juuriin ei tarkoita palaamista lain alle tai uskonnollista juutalaisuutta. Se tarkoittaa palaamista totuuteen. Se on Raamatun lukemista sen omassa historiallisessa ja hengellisessä kontekstissa, Tooran, profeettojen ja evankeliumien näkemistä yhtenäisenä ilmoituksena sekä Messiaan tuntemista siinä muodossa, jossa hän tuli – juutalaisena, joka eli Tooran mukaisesti.
Heprealaiset juuret muistuttavat siitä, ettei Tooraa ole kumottu, vaan se elää Uuden liiton sydämessä. Ne vahvistavat sen, että Israelin kansan kutsumusta ei ole peruutettu eikä korvattu, ja että pakanat eivät muodosta erillistä liittoa, vaan liitetään Israelin liittoon Jumalan armon kautta.
Juuri nyt tämä sanoma on monille ajankohtainen. Yhä useampi kokee, että uskosta puuttuu syvyys, jatkuvuus tai historiallinen juurtuneisuus. Heprealaisiin juuriin palaaminen tuo mukanaan syvemmän raamatullisen ymmärryksen, kirkkaamman kuvan Messiaasta ja yhteyden Jumalan suureen suunnitelmaan. Usko ei näyttäydy enää irrallisena yksilöllisenä kokemuksena, vaan osana kansaa, historiaa ja profetiaa.
Messiaaninen usko ei irrota kristinuskoa sen ytimestä, vaan juurruttaa sen takaisin siihen maaperään, josta se nousi. Tooraan, profeettoihin, Jumalan liittoihin ja Israelin kansaan. Heprealaiset juuret eivät ole menneisyyttä, vaan perusta, jolle elävä ja kestävä usko rakentuu.
Raamattu vakuuttaa, ettei Jumala ole luopunut kansastaan, jonka Hän on edeltäkäsin valinnut. Tämä lupaus kantaa yhä – ja kutsuu myös meidät näkemään koko kertomuksen eheänä ja elävänä.