Rachel ja Leah – Adonai näki ja muisti

Teema: rakkaus, torjutuksi tuleminen, odottaminen ja Israelin sukukuntien synty
Raamatunkohdat: 1. Moos. 29–35

Adonai näkee Leahin ja muistaa Rachelin. Kahden sisaren rikkinäisestä perheestä kasvaa Israelin kansan alku.

Rachel ja Leah – Kaivolla Haranissa

Ensimmäinen Mooseksen kirja 29:1–14

Aamu kulki kohti iltapäivää,
lampaat seurasivat askeliani.
En tiennyt, että tutulla kaivolla
koko elämäni suunta muuttuisi.

Kivi oli vielä kaivon suulla,
paimenet odottivat laumoineen.
He sanoivat: ”Emme voi juottaa niitä,
ennen kuin kaikki ovat kokoontuneet.”
Minä saavuin isäni lampaiden kanssa,
niin kuin jokaisena tavallisena päivänä.
Mutta vieras mies katsoi minua,
kuin olisi löytänyt etsimänsä.

Olin kulkenut kauas Be’er-Shevasta,
jättänyt kotini ja veljeni vihan.
Pääni alla oli ollut vain kivi,
mutta Adonai oli puhunut yössä.
Hän lupasi kulkea kanssani,
varjella tieni ja tuoda minut takaisin.
Kun näin Rachelin tulevan lauman kanssa,
toivo heräsi väsyneessä sydämessäni.

Ya’akov astui kaivon luo,
vieritti suuren kiven yksin.
Vesi nousi syvyydestä,
ja lampaat saivat juoda.

Kaivolla Haranissa
kaksi tietä kohtasi toisensa.
Minä tulin isäni lampaiden kanssa,
sinä saavuit pitkän matkan takaa.
Kaivolla Haranissa
kyyneleet sekoittuivat veteen.
Emme vielä tienneet tulevaa,
mutta Adonai näki koko tien.

Hän suuteli minua tervehdykseksi
ja puhkesi ääneen itkemään.
Hän kertoi olevansa isäni sukua,
Rivkan poika kaukaisesta maasta.
Juoksin kotiin kertomaan uutisen,
jätin lampaat hetkeksi kaivolle.
Isäni riensi vierasta vastaan,
ja toi hänet taloomme asumaan.

Minä olin sisällä isämme talossa,
kun Rachel toi vieraan tullessaan.
Kuulin hänen kertovan kaivosta,
kivestä, vedestä ja kyynelistä.
En silloin tiennyt, että tuo mies
tulisi myös minun elämääni.
En tiennyt, että yhden kohtaaminen
sitoisi kahden sisaren kohtalot.

Kaivolla Haranissa
yksi kertomus alkoi hiljaa.
Rachel näki rakkauden lupauksen,
Leah ei vielä nähnyt osaansa.
Kaivolla Haranissa
Adonai avasi uuden tien.
Ihmiset näkivät vain kohtaamisen,
Hän näki Israelin sukupolvet.

Sinä vieritit kiven kaivon suulta,
mutta kaikkia esteitä et voinut siirtää.
Rakkaus odottaisi seitsemän vuotta,
ja petos tulisi hääyön pimeydessä.

Minut vietäisiin sinne, missä sinua odotettiin,
ja aamulla totuus paljastuisi.
Meistä tulisi saman miehen vaimoja,
saman teltan haavoitettuja sisaria.

Silti Adonai näki Leahin,
silti Adonai muisti Rachelin.
Hän kuuli molempien rukoukset
ja kantoi liittonsa heidän kauttaan.
Y’hudan kautta kulkisi kuninkaan suku,
Yosefin kautta perhe pelastuisi.
Keskeneräisestä kodista kasvaisi kansa,
jonka keskelle Yeshua syntyisi.

Kaivolla Haranissa
emme nähneet vielä huomista.
Toinen tuli vettä noutamaan,
toinen odotti isänsä talossa.
Kaivolla Haranissa
Adonai aloitti uuden luvun.
Hän näki meidät molemmat
ennen kuin tunsimme omat tiemme.

Minä muistan veden ja vieritetyn kiven,
sinun kyyneleesi iltapäivän valossa.

Minä muistan oven avautuneen
ja miehen, joka muutti meidän elämämme.

Adonai, Sinä näit alun
ja tunsit myös kaiken, mitä seuraisi.

Rachel ja Leah – Seitsemän vuotta kuin muutama päivä

Ensimmäinen Mooseksen kirja 29:15–20

Minulla ei ollut hopeaa annettavana,
vain käteni ja tulevat vuoteni.
Kun Lavan kysyi palkkaani,
lausun sinun nimesi, Rachel.

Minä palvelen seitsemän vuotta,
jos saan sinut vaimokseni.
Kuljen laumojen kanssa helteessä,
vartioin niitä yön kylmyydessä.
Kannoin menetykset omilla harteillani,
etsin eksyneet pimeästä.
Mutta ajatus sinusta odottamassa
antoi voiman jokaiseen päivään.

Kesä vaihtui talveksi,
karitsat kasvoivat laumoiksi.
Aika kulki ympärillämme,
mutta sydämeni ei muuttunut.

Seitsemän vuotta kuin muutama päivä,
niin suuri oli rakkauden kaipaus.
Seitsemän vuotta aamusta iltaan,
yksi lupaus sydämessä.
Vaikka vuodet jättivät jälkensä,
toivo ei kadonnut matkan varrella.
Seitsemän vuotta kuin muutama päivä,
kun odotimme yhteistä kotia.

Näin sinun palaavan laitumilta,
pöly viitassasi, väsymys silmissäsi.
En laskenut vain päiviä ja kuukausia,
vaan opin tuntemaan uskollisuutesi.
Jokainen kevät toi uuden lauman,
jokainen syksy vei vuoden pois.
Isäni oli antanut sinulle sanansa,
ja minä luotin sen pitävän.

Minä katselin vuosien kulumista
samassa talossa hiljaa vierestä.
Kaikki tiesivät, ketä Ya’akov rakasti,
kenen tähden hän palveli isäämme.
Minua kutsuttiin vanhemmaksi tyttäreksi,
mutta kukaan ei kysynyt sydämestäni.
Kun toisten lupaus vahvistui,
oma tulevaisuuteni pysyi verhon takana.

Seitsemän vuotta kuin muutama päivä,
niin suuri oli rakkauden kaipaus.
Seitsemän vuotta aamusta iltaan,
yksi lupaus sydämessä.
Vaikka vuodet jättivät jälkensä,
toivo ei kadonnut matkan varrella.
Seitsemän vuotta kuin muutama päivä,
kun odotimme yhteistä kotia.

Kun seitsemäs vuosi viimein täyttyi,
menin Lavanin eteen uudelleen.
”Anna minulle vaimoni,
sillä palvelusaikani on päättynyt.”
Kaupunki kutsuttiin hääjuhlaan,
pöydät täyttyivät ja lamput syttyivät.
Luulin lupauksen hetken saapuneen,
enkä nähnyt varjoa juhlan takana.

Rakkaus voi odottaa uskollisesti,
mutta se ei hallitse toisten päätöksiä.

Ihmisen antama lupaus voi särkyä,
ja viaton joutua osaksi petosta.

Adonai, Sinä näet verhon taakse,
tunnet sen, mitä emme uskalla sanoa.
Kun ihmiset käyttävät meitä suunnitelmissaan,
älä anna heidän määritellä arvoamme.

Seitsemän vuotta päättyi juhlaan,
mutta juhla ei päättynyt totuuteen.
Yksi odotti rakastettuna,
toinen vietiin valitsematta.
Silti Adonai ei menettänyt otettaan,
eikä liiton lupaus katkennut.
Hän näkisi syrjään jätetyn
ja muistaisi kauan odottaneen.

Seitsemän vuotta kuin muutama päivä,
mutta yksi yö muutti kaiken.
Rakkaus, odotus, isän lupaus
joutuivat petoksen varjoon.
Seitsemän vuotta kuin muutama päivä,
ja edessä uudet vuodet odottivat.
Me emme vielä nähneet Israelia,
mutta Adonai tunsi lastemme nimet.

Minä luulin odotuksen päättyneen.

Minä luulin lupauksen täyttyvän.

Rachel ja Leah – Kun aamulla olinkin Leah

Ensimmäinen Mooseksen kirja 29:21–27

Ilta kätki kasvoni verhon taakse,
juhlan äänet peittivät hiljaisuuden.
Minut vietiin miehen telttaan,
joka oli odottanut sisartani.

Isäni kutsui minut luokseen,
mutta hänen sanojaan ei kerrota.
En tiedä, näkikö hän pelkoni
vai ainoastaan oman suunnitelmansa.
Kaupunki juhli Ya’akovin häitä,
lamput paloivat myöhään yöhön.
Kaikki tiesivät hänen rakastavan Rachelia,
mutta minut peitettiin morsiamen huntuun.

Olinko tytär vai vaihtokauppa,
sydän vai isäni omaisuus?
Kukaan ei kysynyt, mitä tahdoin,
kun minut lähetettiin pimeyteen.

Kun aamulla olinkin Leah,
hämmästys täytti teltan.
Sinä näit kasvoni päivänvalossa
ja tiesit tulleesi petetyksi.
Kun aamulla olinkin Leah,
minäkin seisoin petoksen keskellä.
Vaikka sinä et ollut valinnut minua,
Adonai, älä Sinä hylkää minua.

Minä heräsin seitsemän vuoden jälkeen
uskoen lupauksen täyttyneen.
Mutta aamun ensimmäisessä valossa
näin edessäni Leahin kasvot.
Menin Lavanin luo ja kysyin:
”Miksi olet tehnyt minulle näin?
Rachelin tähden minä palvelin sinua.
Miksi olet pettänyt minut?”

”Meidän maassamme ei ole tapana
antaa nuorempaa ennen vanhempaa.
Vietä tämän morsiusviikko loppuun,
niin saat myös toisen tyttären.
Palvele minua vielä seitsemän vuotta,
niin saat sen, jota rakastat.”
Yksi petos sidottiin uuteen sopimukseen,
ja kaksi sisarta samaan telttaan.

Kun aamulla olinkin Leah,
minusta tuli pettymyksesi kasvot.
Isäni teko jäi meidän väliimme,
vaikka kumpikaan ei voinut sitä peruuttaa.
Kun aamulla olinkin Leah,
en lakannut olemasta ihminen.
Vaikka mieheni kaipasi sisartani,
Adonai, näe minut kokonaan.

Minä odotin oman hääni päivää,
mutta ensin tuli sisareni viikko.
Rakkaus, jota olin pitänyt varmana,
oli nyt sidottu toiseen liittoon.
Minäkin olin isäni päätösten alla,
enkä voinut palauttaa menetettyä yötä.
Kun lopulta astuin Ya’akovin telttaan,
kilpailu oli jo asetettu välillemme.

Me emme syntyneet vihollisiksi,
emme pyytäneet samaa aviomiestä.
Toisten päätökset rakensivat teltan,
jossa vertailu seurasi meitä.
Toista kutsuttiin kauniiksi ja rakastetuksi,
toista vanhemmaksi ja torjutuksi.
Adonai, vapauta meidät nimistä,
joilla ihmiset yrittävät meidät erottaa.

Minä en tahdo olla vain nainen,
joka löytyi aamulla väärästä paikasta.
Minulla on nimi, sydän ja rukous,
vaikka kertomukseni alkoi petoksesta.
Jos kukaan muu ei kuule ääntäni,
Sinä kuulet sen, Adonai.
Jos mieheni katsoo ohitseni,
Sinun katseesi ei väistä minua.

Adonai näki Leahin,
kun ihmisten rakkaus jakautui.
Adonai muisti Rachelin,
kun odotus muuttui kivuksi.
Petoksesta ei tullut hyvää,
mutta se ei voinut estää Hänen liittoaan.
Keskeneräisten ihmisten kautta
Hän kantoi lupaustaan eteenpäin.

Kun aamulla olinkin Leah,
meidän molempien elämä muuttui.
Rakkaus ei enää ollut yksinkertainen,
eikä sisaruus entisensä.
Kun aamulla olinkin Leah,
Adonai näki verhon taakse.
Hän ei hyväksynyt ihmisten petosta,
mutta Hän ei hylännyt meitä sen keskelle.

Aamu paljasti isäni petoksen,
mutta myös minut.

Ja siitä aamusta lähtien
me etsimme paikkaamme samassa perheessä.

Adonai, opeta meitä näkemään toisemme
niin kuin Sinä näet meidät.

Rachel ja Leah – Adonai näki minut

Ensimmäinen Mooseksen kirja 29:28–35

Ya’akovin silmät etsivät sisartani,
vaikka minä seisoin hänen vierellään.
Mutta siellä, missä ihmisen katse ohitti,
Adonain katse pysähtyi minuun.

Teltassani paloi sama öljylamppu,
mutta rakkaus ei lämmittänyt kotiani.
Olin vaimo, jota ei ollut valittu,
nimi liitossa ilman sydämen paikkaa.
Kuulin, kuinka Rachelia kutsuttiin kauniiksi,
näin hellyyden hänen kasvoillaan.
Minäkin kaipasin tulla katsotuksi
kuin nainen, en vain velvollisuus.

En lausunut kaikkea ääneen,
mutta Sinä kuulit hiljaisuuteni.
En voinut pakottaa ketään rakastamaan,
mutta Sinä et kääntänyt katsettasi pois.

Adonai näki minut,
kun mieheni katsoi ohitseni.
Adonai kuuli minut,
kun rukoukseni jäi sydämeen.
Minä en ollut näkymätön,
en unohdettu teltan varjoon.
Adonai näki minut
ja avasi tulevaisuuden eteeni.

Kun ensimmäinen poikani syntyi,
annoin hänelle nimeksi Re’uven:
”Adonai on nähnyt ahdistukseni,
ehkä nyt mieheni rakastaa minua.”
Pidin lasta sylissäni ja odotin,
että Ya’akov näkisi minut uudella tavalla.
Mutta vaikka poika täytti telttani,
sydämeni kaipaus ei vielä vaiennut.

Kun toinen poikani syntyi,
kutsuin häntä Shim’oniksi:
”Adonai kuuli, ettei minua rakastettu,
ja antoi myös tämän lapsen.”
Jokainen nimi oli rukous,
jokainen lapsi todistus armosta.
Sinä kuulit senkin kivun,
jota en osannut muille selittää.

Adonai näki minut,
kun mieheni katsoi ohitseni.
Adonai kuuli minut,
kun rukoukseni jäi sydämeen.
Minä en ollut näkymätön,
en unohdettu teltan varjoon.
Adonai näki minut
ja kantoi minua kaipauksessani.

Kun kolmas poikani syntyi,
annoin hänelle nimeksi Levi:
”Nyt mieheni ehkä liittyy minuun,
sillä olen synnyttänyt kolme poikaa.”
Yhä mittasin omaa arvoani
toisen ihmisen läheisyydellä.
Yhä toivoin, että hänen rakkautensa
parantaisi torjutun sydämeni.

Sitten syntyi neljäs poikani,
ja jokin muuttui rukouksessani.
En enää nimennyt häntä sen mukaan,
mitä Ya’akov ehkä tekisi.
Annoin hänelle nimeksi Y’hudah:
”Tällä kertaa ylistän Adonaita.”
Kaipaus ei ollut kokonaan poissa,
mutta katseeni nousi kohti Sinua.

Minä olin mieheni rakastama,
mutta oma telttani pysyi tyhjänä.
Kadehdin sitä, mitä Leah sai,
enkä nähnyt hänen yksinäisyyttään.
Toisella oli rakkaus ilman lapsia,
toisella lapset ilman rakkautta.
Me molemmat katsoimme toistemme osaa
ja luulimme sen tekevän meidät kokonaisiksi.

Adonai, vapauta meidät vertailusta,
joka tekee sisaresta kilpailijan.
Opeta meitä näkemään toisissamme
kipu, jota ulkopuolinen ei tunne.
Ihmisen suosio ei määritä arvoamme,
eikä lapsettomuus tee ketään tyhjäksi.
Sinä näet meidät molemmat
ja kutsut kumpaakin nimeltä.

Re’uven – Adonai näki.
Shim’on – Adonai kuuli.
Levi – sydän kaipasi yhteyttä.
Y’hudah – nyt ylistän Adonaita.
Leahin kyynelistä nousi ylistys,
Y’hudan kautta kuninkaallinen suku.
Davidin ja sukupolvien läpi
tie kulki kohti Yeshua Messiasta.

Adonai näki minut,
ennen kuin kukaan oppi rakastamaan.
Adonai kuuli minut,
ennen kuin löysin oikeat sanat.
Minä en ollut näkymätön,
en pelkkä osa toisten suunnitelmaa.
Adonai näki minut
ja kirjoitti nimeni lupaukseen.

Tällä kertaa en pyydä
ihmistä täyttämään sydäntäni.

Tällä kertaa minä ylistän Adonaita.
Adonai näki minut.

Rachel ja Leah – Anna minulle lapsia

Ensimmäinen Mooseksen kirja 30:1–8

Joka kerta kun lapsi itki Leahin teltassa,
minun telttani hiljaisuus kasvoi.
Olin rakastettu, mutta sylini oli tyhjä,
enkä tiennyt, kuinka kantaisin kaipaukseni.

Näin sisareni poikien juoksevan,
kuulin heidän kutsuvan äitiään.
Yritin iloita hänen kanssaan,
mutta kateus nousi sydämeeni.
Ya’akov sanoi rakastavansa minua,
mutta rakkaus ei täyttänyt syliäni.
Jokainen kuukausi päättyi hiljaisuuteen,
jokainen toivo valui pois.

En nähnyt enää sitä, mitä minulla oli,
vain sen, mikä minulta puuttui.
Kipu muuttui vaatimukseksi,
ja huusin sille, joka oli lähimpänä.

Anna minulle lapsia, tai minä kuolen,
näin puhuin tuskani keskeltä.
En pyytänyt sanoilla, jotka parantavat,
vaan haavalla, joka oli alkanut hallita.
Anna minulle lapsia, tai minä kuolen –
kuin elämäni arvo olisi vain siinä.
Adonai, kuule huutoni takaa
se rukous, jota en osaa lausua.

Minä vihastuin, sillä en voinut antaa
sitä, mikä kuuluu yksin Jumalalle.
”Olenko minä Adonain sijassa,
joka ei ole antanut sinulle lasta?”
Sanani olivat totta, mutta teräviä,
eivätkä ne kantaneet sinun suruasi.
Me seisoimme samassa teltassa
kumpikin voimattomana toisen edessä.

Minä annoin palvelijattareni Bilhan,
niin kuin aikamme tapa salli.
Toivoin rakentuvani hänen kauttaan,
saavani lapsen polvilleni.
Mutta myös hän oli nainen, ei väline,
hänelläkin oli nimi ja elämä.
Meidän kaipauksemme ja valtamme
kietoutuivat toisiinsa rikkinäisellä tavalla.

Anna minulle lapsia, tai minä kuolen,
näin puhuin tuskani keskeltä.
Kun kaipaus muuttuu epäjumalaksi,
se saa meidät satuttamaan toisiamme.
Anna minulle lapsia, tai minä kuolen –
mutta Sinä yksin tunnet arvoni.
Adonai, kohtaa minut armollasi,
etten huku siihen, mitä minulta puuttuu.

Kun Bilha synnytti ensimmäisen pojan,
annoin hänelle nimeksi Dan:
”Jumala on ratkaissut asiani,
Hän on kuullut minun ääneni.”
Kun toinen poika syntyi,
kutsuin häntä Naftaliksi.
Olin paininut sisareni kanssa
ja uskoin viimein voittaneeni.

Mutta mitä voitimme kilpailullamme,
kun sama teltta täyttyi vertailusta?
Sinä kaipasit lapsia kuten minulla,
minä kaipasin rakkautta kuten sinulla.
Palvelijattaremme kantoivat seurauksia,
poikamme syntyivät keskelle jännitteitä.
Adonain lahjoista tuli mittareita,
joilla arvioimme omaa arvoamme.

Emme olleet toistemme vihollisia,
vaikka käyttäydyimme kuin olisimme.
Meitä kumpaakin oli haavoitettu,
ja haavamme osuivat toisiinsa.
Adonai, näe lapseton ja yksinäinen,
näe myös se, jota käytetään hyväksi.
Anna meille arvo, jota mikään puute,
suosio tai vertailu ei voi viedä.

Jos syli pysyy tyhjänä,
olenko silti kokonainen Sinussa?
Jos rukous odottaa vastausta,
kuljetko silti vierelläni?
Opeta minua elämään tänään,
enkä vain tulevan täyttymyksen varassa.
Opeta minua sanomaan kaipaukseni
ilman että teen siitä jumalaa.

Adonai ei häpäise odottavaa,
eikä unohda hiljaista rukousta.
Hän ei mittaa naisen arvoa
lasten määrällä eikä ihmisen suosiolla.
Hän näki Leahin torjutuksi tulleena,
Hän muistaisi Rachelin ajallaan.
Ja heidän särkyneen perheensä kautta
Hän rakentaisi Israelin kansan.

Anna minulle lapsia – näin minä huusin,
mutta nyt tuon Sinulle koko kipuni.
En vaadi Ya’akovia olemaan Jumala,
enkä sisartani kantamaan syyllisyyttäni.
Adonai, vaikka vielä odotan,
pidä sydämeni elävänä.
Minun elämäni on Sinun käsissäsi,
ja Sinä tunnet minut kokonaan.

Minä odotan yhä,
mutta en ole Sinulta näkymätön.

Adonai näki Leahin.
Adonai muistaa myös Rachelin.

Rachel ja Leah – Teltta täynnä nimiä

Ensimmäinen Mooseksen kirja 30:9–21

Yksi teltta, kaksi sisarta,
kaksi palvelijatarta, monta lasta.
Jokainen nimi kantoi rukousta,
jokainen syntymä oman tarinansa.

Kun lakkasin hetkeksi saamasta lapsia,
pelkäsin menettäväni oman paikkani.
Annoin Zilpan Ya’akoville,
niin kuin Rachel oli antanut Bilhan.
Me seurasimme aikamme tapoja,
mutta niiden sisällä sykki monta sydäntä.
Palvelijattaremme eivät olleet varjoja,
vaan naisia, jotka synnyttivät Israelille.

Kun Zilpa synnytti ensimmäisen pojan,
minä huudahdin: ”Hyvä onni on tullut!”
Annoin hänelle nimeksi Gad,
kuin siunaus olisi astunut telttaan.
Kun toinen poika syntyi,
kutsuin häntä Asheriksi:
”Onnellinen minä, naiset kutsuvat minua onnelliseksi.”
Silti sydämeni etsi yhä hyväksyntää.

Teltta täynnä nimiä,
rukouksia ja kaipauksia.
Dan ja Naftali, Gad ja Asher,
jokainen lapsi enemmän kuin kilpailu.
Teltta täynnä nimiä,
naurua, itkua ja kysymyksiä.
Adonai, näe jokainen äiti,
älä anna yhdenkään nimen kadota.

Vehnänleikkuun aikaan Re’uven palasi
lemmenmarjoja käsissään.
Minä pyysin niitä Leahilta,
sillä tartuin jälleen uuteen toivoon.
Ajattelin, että ehkä niiden kautta
sylini voisi viimein täyttyä.
Kun odotus kestää liian kauan,
sydän etsii apua kaikesta mahdollisesta.

”Eikö riitä, että sait mieheni?
Tahdotko nyt myös poikani lemmenmarjat?”
”Saat Ya’akovin täksi yöksi,
jos annat minulle osan niistä.”
Niin vaihdoimme aikaa ja läheisyyttä,
kuin rakkaus olisi ollut omaisuutta.
Kaksi sisarta saman kaipauksen vankeina,
kumpikin pelkäsi jäävänsä ilman.

Mutta hedelmällisyys ei ollut kasvin vallassa,
eikä elämä kauppamme tulosta.
Adonai kuuli jälleen Leahia
ja antoi uuden elämän.

Teltta täynnä nimiä,
rukouksia ja kaipauksia.
Dan ja Naftali, Gad ja Asher,
jokainen lapsi enemmän kuin kilpailu.
Teltta täynnä nimiä,
naurua, itkua ja kysymyksiä.
Adonai, näe jokainen äiti,
älä anna yhdenkään nimen kadota.

Kun uusi poikani syntyi,
annoin hänelle nimeksi Yissakhar.
Puhuin palkasta ja hyvityksestä,
kuin lahja olisi ollut ansaittu.
Kun seuraava poika täytti sylini,
kutsuin häntä Z’vuluniksi.
Toivoin yhä, että Ya’akov kunnioittaisi
ja asettuisi viimein luokseni.

Sitten syntyi tyttäreni Dinah,
hänen nimensä lausuttiin teltassamme.
Veljien nimet täyttivät kertomukset,
mutta hänen äänensä jäi vähäiseksi.
Adonai, Sinä tunsit myös hänet,
et vain poikia ja tulevia heimoja.
Pidä Dinan nimi muistissamme,
älä anna hänen hukkua muiden varjoon.

Me kannoimme lapset ruumiissamme,
vaikka toiset antoivat heille nimet.
Meidän kipumme jäi sanojen ulkopuolelle,
mutta Adonai näki myös meidät.
Israelin koti ei rakentunut vain
kahden sisaren kyynelistä.
Myös meidän poikamme kuuluivat lupaukseen,
myös meidän elämämme olivat arvokkaita.

Me laskimme poikia ja öitä,
vertasimme itseämme toisiimme.
Mutta jokainen lapsi oli ihminen,
ei piste sisarten kamppailussa.
Adonai, paranna se, minkä kilpailu rikkoi,
opeta meitä näkemään lahjasi oikein.
Tee monesta nimestä yksi kansa,
joka oppii turvautumaan Sinuun.

Re’uven, Shim’on, Levi ja Y’hudah,
Dan, Naftali, Gad ja Asher,
Yissakhar, Z’vulun ja Dinah –
teltta kasvoi ääniä täyteen.
Yosef ja Binyamin tulisivat vielä,
ja perheestä rakentuisivat Israelin heimot.
Ei ilman kipua, ei ilman arpia,
mutta Adonain lupaus kulki eteenpäin.

Teltta täynnä nimiä,
jokainen Adonain tuntema.
Ei vain kilpailun merkkejä,
vaan elämiä Hänen edessään.
Teltta täynnä nimiä,
rikkinäinen mutta kannettu perhe.
Adonai, yhdistä se, minkä me jaoimme,
ja vie liittosi päätökseen.

Minun nimeni odotti vielä vastausta.

Minun sydämeni odotti yhä rakkautta.

Meidänkin nimemme kuuluivat kertomukseen.

Adonai tunsi meidät kaikki.

Rachel ja Leah – Adonai muisti Rachelin

Ensimmäinen Mooseksen kirja 30:22–24

Lemmenmarjat kuihtuivat aikoja sitten,
mutta kaipaukseni ei kuihtunut.
Kun kaikki omat keinoni loppuivat,
Adonai kuuli hiljaisen rukoukseni.

Olin nähnyt vuosien kulkevan ohitseni,
kuullut monta nimeä sisareni teltasta.
Olin yrittänyt hallita odotusta,
tehnyt kivustani kilpailun.
Mutta yön hiljaisina hetkinä
en enää osannut vaatia mitään.
Minulla oli vain tyhjä syli
ja nimi, jonka Sinä tunsit.

Muistaminen ei tarkoittanut,
että olisit koskaan unohtanut.
Sinä käännyit puoleeni armossa
Sinun määräämänäsi aikana.

Adonai muisti Rachelin,
kuuli rukouksen ilman sanoja.
Adonai muisti Rachelin
ja avasi suljetun oven.
Ei lemmenmarja, ei ihmisen suunnitelma,
vaan Sinun laupeutesi antoi elämän.
Adonai muisti Rachelin,
ja tyhjässä teltassa kuului laulu.

Kun tunsin uuden elämän sisälläni,
pelko ja ilo kulkivat rinnakkain.
Uskalsinko vielä luottaa huomiseen,
uskalsinko valmistaa pienet vaatteet?
Jokainen päivä oli rukous,
jokainen liike salainen ihme.
Sinä et vastannut silloin kun vaadin,
mutta et ollut poissa odottaessani.

Minä näin muutoksen sisareni kasvoilla,
toivon, jota hän oli kauan kantanut.
Osa minusta iloitsi hänen kanssaan,
osa pelkäsi omaa paikkaani.
Kilpailu oli juurtunut syvälle,
eikä yksi rukousvastaus poistanut kaikkea.
Mutta ensimmäistä kertaa ymmärsin:
hänen ilonsa ei vähentänyt minun arvoani.

Adonai muisti Rachelin,
kuuli rukouksen ilman sanoja.
Adonai muisti Rachelin
ja avasi suljetun oven.
Ei lemmenmarja, ei ihmisen suunnitelma,
vaan Sinun laupeutesi antoi elämän.
Adonai muisti Rachelin,
ja tyhjässä teltassa kuului laulu.

Kun poikani viimein syntyi,
pidin häntä rintaani vasten.
Sanoin: ”Jumala on poistanut häpeäni”,
sillä ihmisten katse oli painanut minua.
Annoin hänelle nimeksi Yosef,
ja nimessä oli sekä kiitos että pyyntö:
”Lisätköön Adonai minulle toisen pojan” –
sydän iloitsi ja kaipasi yhä.

Anna minulle armo vastaanottaa tämä päivä
ilman että vaadin jo seuraavaa.
Anna minun katsoa Yosefin kasvoja
ja nähdä lahja, ei oma saavutukseni.
Suojele minua rakentamasta arvoani
sen varaan, minkä olen saanut.
Sama Adonai, joka näki Leahin,
on nyt muistanut minut.

Sinä näit torjutun.
Sinä muistit odottavan.
Sinä et asettanut meitä vastakkain,
vaikka me itse niin teimme.
Sinun armosi ei ole rajallinen,
toisen siunaus ei riistä toiselta.
Adonai, paranna sisarten sydämet
ja opeta meidät iloitsemaan yhdessä.

Yosef kasvaisi vielä unennäkijäksi,
hylätyksi ja vieraaseen maahan myydyksi.
Mutta Adonai kulkisi hänen kanssaan
ja käyttäisi hänen elämäänsä pelastukseen.
Rachelin kauan odottama poika
säilyttäisi perheen nälänhädässä.
Se, mikä syntyi kyynelten keskeltä,
kantaisi leipää koko Israelille.

Adonai muisti Rachelin,
mutta ei ollut unohtanut ketään.
Hän kuuli odottavan sydämen
ja vastasi omana aikanaan.
Kun rukous viipyy vuodesta toiseen,
Hänen uskollisuutensa ei väisty.
Adonai näkee ja muistaa,
Hänen liittonsa pysyy ikuisesti.

Yosef, kauan odotettu poikani,
sinun nimesi kantaa rukoustani.

Sisareni ilo ei ole minun tappioni.

Adonai näki.
Adonai kuuli.
Adonai muisti.

Rachel ja Leah – Meillä ei ole enää osuutta

Ensimmäinen Mooseksen kirja 31:1–16

Kutsu meidät kedolle, Ya’akov,
pois isämme talon korvilta.
Me näemme huolen kasvoillasi,
tiedämme, ettei kaikki ole ennallaan.

Isänne katse ei ole minua kohtaan
niin kuin se oli aikaisemmin.
Olen palvellut häntä kaikin voimin,
mutta hän muutti palkkani yhä uudelleen.
Silti isäni Jumala on ollut kanssani,
eikä antanut hänen vahingoittaa minua.
Adonai näki kaiken, mitä Lavan teki
ja käski minun palata kotimaahani.

Me tunnemme isämme tavat,
olemme eläneet niiden keskellä.
Hän kohteli meitä kuin vieraita,
vaikka olimme hänen tyttäriään.
Hän käytti morsiamenhintamme
kuin se ei olisi kuulunut meille.
Meidät annettiin hänen sopimuksissaan,
eikä hän kysynyt sydämiltämme.

Onko meillä enää osuutta
isämme talossa tai perinnössä?
Kohteleeko hän meitä tyttärinä
vai muukalaisina omassa kodissamme?

Meillä ei ole enää osuutta
isämme talossa eikä hänen perinnössään.
Se, minkä Adonai antoi meille,
kuuluu meille ja lapsillemme.
Meillä ei ole enää osuutta
siinä vallassa, joka käytti meitä.
Tee kaikki, mitä Adonai on sanonut –
me lähdemme kanssasi tästä maasta.

Unessa Adonain lähettiläs kutsui nimeäni,
ja minä vastasin: ”Hineni.”
Hän sanoi nähneensä kaiken,
mitä Lavan oli minulle tehnyt.
”Minä olen Beit-Elin Jumala,
jossa voitelit kiven ja annoit lupauksen.
Nouse nyt, lähde tästä maasta
ja palaa synnyinseudullesi.”

Minä jätän talon, jossa synnyin,
mutta se ei ole ollut turvani pitkään aikaan.
Näiden seinien sisällä minut annettiin
miehelle, joka odotti sisartani.
En kanna mukanani vain katkeruutta,
vaan lapset, jotka Adonai antoi.
Jos Hän käskee meidän lähteä,
ehkä edessä on paikka myös minulle.

Minä jätän kaivon, jolla tapasimme,
pellot, joilla paimensin laumaa.
Jätän isäni talon ja tutut polut,
mutta jokin minussa katsoo vielä taakse.
Lähteminen on helpompi lausua
kuin irrottaa sydän menneisyydestä.
Silti Adonain kutsu on edessämme,
ja lastemme tie kulkee kohti Kanaania.

Meillä ei ole enää osuutta
isämme talossa eikä hänen perinnössään.
Se, minkä Adonai antoi meille,
kuuluu meille ja lapsillemme.
Meillä ei ole enää osuutta
siinä vallassa, joka käytti meitä.
Tee kaikki, mitä Adonai on sanonut –
me lähdemme kanssasi tästä maasta.

Ensimmäistä kertaa emme puhu kilpailijoina,
vaan sisarina samalla puolella.
Emme kiistele Ya’akovin rakkaudesta
emmekä laske toistemme poikia.
Me katsomme samaan suuntaan,
kohti maata, jota emme vielä tunne.
Isämme päätökset jakoivat meidät,
mutta Adonain kutsu yhdistää matkamme.

Minä otan Re’uvenin ja Shim’onin,
Levin, Y’hudan ja muut lapseni.
Otan Dinan kädestä kiinni
ja jätän isäni talon taakseni.

Minä otan Yosefin,
kauan odotetun poikani.
Vaikka tulevaisuus on tuntematon,
kuljen kohti Adonain lupausta.

Me otamme lapsemme
ja kuljemme samaa tietä.
Myös meidän elämämme kuuluvat
tähän perheeseen ja kertomukseen.

Teltat irrotetaan, laumat kootaan,
lapset nostetaan kameleiden selkään.
Eufrat jää taakse, Gilead lähestyy,
matka kulkee kohti isien maata.
He eivät vielä tiedä yön painista
eivätkä Ya’akovin uudesta nimestä.
Mutta Adonai johtaa koko perheen
kohti liiton lupausta.

Meillä ei ole enää osuutta
pelossa, joka piti meidät paikoillamme.
Adonai on nähnyt vääryyden
ja kutsunut meidät lähtemään.
Meillä ei ole enää osuutta
vanhassa elämässä ilman vapautta.
Tee kaikki, mitä Adonai on sanonut –
me kuljemme kanssasi kotiin.

Minä lähden, mutta en ole vielä
irrottanut kaikkea menneestä.

Minä lähden, en enää annettuna,
vaan päätöksen tehneenä sisarena.

Adonai on puhunut.
Me lähdemme.

Rachel ja Leah – Kotijumalat satulan alla

Ensimmäinen Mooseksen kirja 31:17–35

Lähdin isäni talosta kiireellä,
mutta en lähtenyt aivan tyhjin käsin.
Kätkin menneisyyden mukaani,
vaikka Adonai oli kutsunut eteenpäin.

Kun isä oli poissa keritsemässä lampaita,
astuin hänen telttaansa yksin.
Katseeni osui kotijumaliin,
tuttuihin kuviin lapsuuteni vuosilta.
Oliko se pelkoa vai oikeuden vaatimus,
halu turvaan tai isäni perintöön?
Kirjoitukset eivät kerro syytäni,
vain sen, että otin ne mukaani.

Olin kuullut Adonain kutsun,
mutta tartuin silti vanhaan turvaan.
Jalkani kulkivat kohti Kanaania,
sydämeni ei ollut kokonaan vapaa.

Kotijumalat satulan alla,
salaisuus matkavaatteideni alla.
Kannoin sitä, minkä piti jäädä,
piilotin sen kaikkein läheisimmiltä.
Kotijumalat satulan alla,
eivät kuulleet eivätkä voineet pelastaa.
Adonai, irrota sydämeni siitä,
minkä kannan turhaan mukanani.

Kolmantena päivänä Lavan sai kuulla,
että Ya’akov oli lähtenyt pois.
Hän kokosi miehensä ja ajoi perässä,
seitsemän päivän matkan Gileadiin.
Mutta yöllä Adonai tuli hänen uneensa:
”Varo, mitä sanot Ya’akoville.”
Vihainen isä saavutti perheen,
mutta taivaan käsi rajoitti häntä.

”Miksi pakenit minulta salaa?
Miksi veit tyttäreni kuin vangit?
Olisin lähettänyt teidät lauluin,
mutta nyt veit myös jumalani.”
Ya’akov vastasi: ”Minä pelkäsin,
että riistäisit tyttäresi minulta.
Mutta se, jonka luota jumalasi löytyvät,
älköön jääkö eloon.”

Ya’akov ei tiennyt, mitä olin tehnyt,
eikä ymmärtänyt sanojensa painoa.
Isä etsi teltasta toiseen,
Leahin, palvelijattarien ja minun luotani.
Olin piilottanut kuvat kamelinsatulaan
ja istuin niiden päälle hiljaa.
Sanoin, etten voinut nousta hänen edessään,
ja etsintä päättyi löytämättä.

Kotijumalat satulan alla,
salaisuus matkavaatteideni alla.
Kannoin sitä, minkä piti jäädä,
piilotin sen kaikkein läheisimmiltä.
Kotijumalat satulan alla,
eivät kuulleet eivätkä voineet pelastaa.
Adonai, irrota sydämeni siitä,
minkä kannan turhaan mukanani.

Sisareni, minä kuljin vierelläsi,
mutta en tuntenut kätkettyä taakkaasi.
Me olimme sanoneet jättävämme
isämme vallan ja hänen talonsa.
Silti lähteminen ei aina katkaise
siteitä, jotka ovat kasvaneet sisimpään.
Vanhat pelot voivat matkustaa mukana,
vaikka maisema ympärillä muuttuu.

Adonai, Sinua ei voi kantaa laukussa,
eikä kätkeä satulan alle.
Sinä et ole ihmiskäsin tehty kuva,
et omaisuus, jonka voi varastaa.
Sinä näit minut ennen kuin tiesin Sinusta,
kuulit rukoukseni ennen Yosefin syntymää.
Miksi pidin kiinni elottomasta,
kun elävä Jumala kulki kanssamme?

Miehet kokosivat kivistä röykkiön
ja tekivät liiton rajalla.
Lavan palasi takaisin Haraniin,
Ya’akov jatkoi kohti Kanaania.
Raja jäi isän ja tyttärien väliin,
mutta sydämen rajat olivat vaikeammat.
Adonai johdatti heitä eteenpäin,
kutsu puhtaampaan luottamukseen.

Kotijumalat satulan alla,
menneisyys, jota ei ollut kohdattu.
Mikään kuva ei voinut antaa turvaa,
eikä salaisuus tuoda vapautta.
Kotijumalat satulan alla –
Adonai näki myös kätketyn.
Hänen armonsa kutsui jättämään kaiken,
mikä kilpaili Hänen kanssaan.

Lähdin isäni talosta,
mutta matka sydämessä jatkui.

Adonai, tutki se, mitä kätkemme,
ja johdata meidät kokonaan vapaiksi.

Rachel ja Leah – Dinan ääni telttojen keskellä

Ensimmäinen Mooseksen kirja 30:21; 34:1–31

Kirjoitukset kertovat, mitä miehet tekivät,
mutta eivät tallenna Dinan sanoja.
Silti Adonai kuuli hänen äänensä,
myös silloin kun kertomus vaikeni.

Lähdin tapaamaan maan tyttäriä,
näkemään elämää telttojen ulkopuolella.
En lähtenyt pyytämään väkivaltaa,
enkä antanut kenellekään oikeutta ruumiiseeni.
Shekhem näki minut ja otti minut,
teki sen, mitä ei saanut tehdä.
Hänen myöhemmät sanansa rakkaudesta
eivät poistaneet minulle tehtyä vääryyttä.

Tyttäreni, kannoin sinut kohdussani,
lausun nimesi muiden lasten keskellä.
Kun kuulin siitä, mitä oli tapahtunut,
mikään sana ei riittänyt tuskaani.
En voinut muuttaa mennyttä hetkeä,
enkä ottaa haavaasi itselleni.
Voin vain seisoa sinun rinnallasi
ja kieltäytyä syyttämästä sinua.

Häpeä ei kuulu haavoitetulle,
vaan sille, joka rikkoi toisen rajat.
Dina ei menettänyt arvoaan,
Adonain kuva hänessä säilyi.

Kuulkaa Dinan ääni telttojen keskellä,
älkää peittäkö sitä miesten vihalla.
Minä olen enemmän kuin minulle tehty teko,
enemmän kuin veljieni kosto.
Kuulkaa Dinan ääni telttojen keskellä,
kutsukaa vääryyttä sen oikealla nimellä.
Adonai näkee haavoitetun
ja seisoo sorretun rinnalla.

Ya’akov kuuli, mutta odotti poikiaan,
jotka olivat laumojen kanssa kedolla.
Hamor tuli puhumaan avioliitosta,
ikään kuin sopimus korjaisi rikoksen.
Shekhem tarjosi morsiamenhintaa
ja pyysi Dinaa itselleen.
Mutta rahalla ei voi ostaa suostumusta,
eikä valta voi tehdä vääryydestä oikeaa.

Viha syttyi meissä kuin tuli,
sillä sisartamme oli häpäisty.
Puhuimme petollisesti ympärileikkauksesta
ja kätkimme miekkamme sopimuksen taakse.
Kolmantena päivänä hyökkäsimme kaupunkiin,
tapimme miehet ja toimme Dinan pois.
Kutsuimme tekoamme puolustamiseksi,
mutta kostomme löi yli oikeuden rajojen.

Kuulkaa Dinan ääni telttojen keskellä,
älkää peittäkö sitä miesten vihalla.
Minä olen enemmän kuin minulle tehty teko,
enemmän kuin veljieni kosto.
Kuulkaa Dinan ääni telttojen keskellä,
älkää tehkö kärsimyksestäni taisteluhuutoa.
Adonai näkee haavoitetun
ja tuntee hänen koko nimensä.

”Te olette saattaneet minut vaaraan,
tehneet minut vihatuksi tässä maassa.
Meitä on vähän, ja jos kansat kokoontuvat,
koko perheemme voidaan tuhota.”
Poikani vastasivat katkeruudessa:
”Saiko hän kohdella sisartamme noin?”
Kysymys oli oikea ja välttämätön,
mutta miekka ei tehnyt kaikkea oikeaksi.

Adonai, opeta meille oikeus,
joka ei vaikene eikä kosta sokeasti.
Anna seurakunnan kuulla haavoitettua,
suojella häntä ja uskoa hänen sanaansa.
Älä anna kunnian, suvun tai maineen
peittää uhrin omaa ihmisyyttä.
Tuo valo sinne, missä salaisuus hallitsee,
ja parantuminen sinne, missä luottamus särkyi.

Älkää kertoko minusta vain sitä,
mitä minulle tehtiin.
Älkää muistako minua ainoastaan
syynä veljieni väkivaltaan.
Minulla oli kasvot ennen tätä päivää,
unelmia, kysymyksiä ja nimi.
Adonai tunsi koko elämäni,
vaikka ihmiset tallensivat vain haavani.

Yeshua ei käännä katsettaan pois
häpäistyltä eikä särkyneeltä.
Hän ei kutsu pahaa hyväksi,
eikä vaadi haavoitettua vaikenemaan.
Hän kantaa totuuden ja armon,
tuomitsee vääryyden vanhurskaasti.
Hänen valtakunnassaan ihmisarvo
ei ole väkivallan tuhottavissa.

Kuulkaa Dinan ääni telttojen keskellä,
antakaa totuudelle turvallinen tila.
Häpeä ei kuulu haavoitetulle,
eikä hänen arvonsa ole kadonnut.
Kuulkaa Dinan ääni telttojen keskellä,
etsikää oikeutta ilman koston valtaa.
Adonai näkee, kuulee ja muistaa,
Hän ei jätä kärsivää yksin.

Dina, sinä olet tyttäreni,
et perheemme häpeä.

Sinun äänesi ansaitsee tulla kuulluksi.

Minun nimeni on Dina.
Minä olen enemmän kuin haavani.

Rachel ja Leah – Ben-Oni, suruni poika

Ensimmäinen Mooseksen kirja 35:16–20, Jeremia 31:15–17

Tie Efratiin jatkui edessämme,
mutta voimani alkoivat loppua.
Lapsi, jota olin kauan rukoillut,
syntyi maailmaan surun keskellä.

Lähdimme Beit-Elistä kohti etelää,
teltat ja laumat seurasivat tietä.
Efratiin oli vielä matkaa,
kun synnytyksen aika saapui.
Kipu kasvoi aalto aallolta,
enkä löytänyt paikkaa levätä.
Pitkään olin pyytänyt toista poikaa,
nyt pidin elämästä kiinni hänen tähtensä.

[Esikertosäe – kätilö]
Älä pelkää, Rachel,
sillä saat jälleen pojan.
Lapsen ääni kuuluu jo,
mutta sinun voimasi hiipuvat.

Ben-Oni, suruni poika,
synnyit kyynelteni keskelle.
Olet rukoukseni vastaus,
vaikka en näe sinun kasvuasi.
Ben-Oni, suruni poika,
pidän sinua vielä sydämessäni.
Adonai, kanna tämä lapsi,
kun käteni eivät enää jaksa.

Yosef, kauan odotettu poikani,
en tahtoisi jättää sinua.
Pidä veljeäsi lähelläsi,
kun hän kysyy äidistään.
Kertokaa hänelle, että rakastin häntä,
vaikka sain pitää häntä vain hetken.
Kertokaa, että viimeisellä voimallani
annoin hänelle nimen.

Sinä kutsuit häntä Ben-Oniksi,
surusi pojaksi kuollessasi.
Minä kutsun häntä Binyaminiksi,
oikean käteni pojaksi.
En muuta nimeä unohtaakseni sinua,
vaan antaakseni lapselle tulevaisuuden.
Hän kantaa sekä äitinsä surua
että elämän jatkuvaa lupausta.

Ben-Oni, suruni poika,
Binyamin, oikean käden poika.
Kaksi nimeä samassa lapsessa,
menetys ja tulevaisuuden toivo.
Ben-Oni, suruni poika,
äitisi rakkaus kulkee mukanasi.
Adonai, kanna tämä lapsi
ja varjele hänen askeleensa.

Sisareni, tiemme oli vaikea,
liian usein seisoimme vastakkain.
Kilpailimme rakkaudesta ja lapsista,
haavoitimme toisiamme kaipauksellamme.
Nyt katson tyhjää paikkaasi matkueessa,
enkä tahdo enää laskea voittoja.
Sinä olit sisareni ennen kilpailua,
ja nyt kaipaan sitä, minkä menetimme.

Minä pidän silmällä Yosefia
ja pientä Binyaminia.
En voi ottaa sinun paikkaasi,
mutta en anna nimesi kadota.
Meidän poikamme jatkavat matkaa,
ja minä muistan heidän äitinsä.
Adonai yhdistäköön sen,
minkä kipumme kerran jakoi.

Rachel haudattiin tien varteen
matkalla Efratiin, Betlehemiin.
Ya’akov pystytti pylvään hänen haudalleen
muistoksi rakastetusta vaimostaan.
Rachelin itku kuuluisi sukupolvien läpi,
mutta menetys ei saisi viimeistä sanaa.
Adonai muistaisi hänen lapsensa
ja johdattaisi heidät takaisin.

Ben-Oni, suruni poika,
Binyamin, oikean käden poika.
Kuoleman varjon keskelläkin
elämä jatkoi matkaansa.
Ben-Oni, suruni poika,
Rachelin nimi ei ole unohtunut.
Adonai näki, kuuli ja muisti
ja kantoi hänen lapsiaan.

Minä lähden, mutta rakkauteni jää
Yosefin ja Binyaminin luo.

Sisareni, lepää rauhassa.
Minä muistan sinut.

Rachel jäi Efratin tielle,
lähelle Betlehemiä.
Hänen elämänsä päättyi,
mutta hänen äänensä ei vaiennut.

Rachel ja Leah – Kaksi sisarta, yksi Israel

Ensimmäinen Mooseksen kirja 35:22–26; 46:8–27; 49:28–33, Ruth 4:18–22; Matteus 1:2–6, 16

Meitä vertailtiin samassa teltassa,
toista rakastettiin, toinen jäi varjoon.
Mutta Adonai näki meidät molemmat
ja kantoi lupaustaan kauttamme.

Minä kaipasin mieheni rakkautta
ja annoin lapsilleni kaipaukseni nimet.
Re’uven – Adonai näki ahdistukseni.
Shim’on – Adonai kuuli itkuni.
Levi – toivoin Ya’akovin liittyvän minuun.
Y’hudah – viimein nostin katseeni.
Yissakhar, Z’vulun ja tyttäreni Dinah
täyttivät telttani elämällä.

Minä olin rakastettu mutta lapseton,
ja odotus muuttui kateudeksi.
Painin sisareni ja itseni kanssa,
kunnes Adonai muisti minut.
Yosef syntyi kyynelten jälkeen,
Binyamin elämäni viime hetkellä.
Toinen kantaisi leipää nälänhätään,
toinen jatkaisi matkaa ilman äitiään.

Kaksi sisarta, yksi Israel,
kaksi haavaa samassa teltassa.
Adonai näki, Adonai muisti,
eikä hylännyt kumpaakaan.
Kaksi sisarta, yksi Israel,
monta lasta, yksi lupaus.
Ihmisten rakkaus jakoi meidät,
mutta Adonai rakensi kansan.

Älkää unohtako meidän nimiämme,
sillä mekin kannoimme Israelin poikia.
Bilhasta syntyivät Dan ja Naftali,
Zilpasta Gad ja Asher.
Meitä kutsuttiin palvelijattariksi,
mutta Adonai näki myös meidät.
Kahdentoista heimon kertomus rakentui
neljän äidin elämän kautta.

Minä jäin kulkemaan Rachelin jälkeen,
kun hänen hautansa jäi Efratin tielle.
Myöhemmin minut haudattiin Machpelaan
Abrahamin, Saaran, Yitz’chakin ja Rivkan luo.
Minua ei nuorena valittu ensimmäiseksi,
mutta elämäni ei ollut toisarvoinen.
Adonai antoi minulle paikan suvussa,
jota kukaan ei voinut ottaa pois.

Kaksi sisarta, yksi Israel,
kaksi haavaa samassa teltassa.
Adonai näki, Adonai muisti,
eikä hylännyt kumpaakaan.
Kaksi sisarta, yksi Israel,
neljä äitiä, yksi lupaus.
Ihmisten valinnat haavoittivat,
mutta Adonai vei liittoaan eteenpäin.

Leahin pojan Y’hudan kautta
kulkisi kuningas Davidin suku.
Sukupolvien ja Betlehemin kautta
syntyisi kerran Yeshua Messias.
Rachelin poika Yosef kulkisi Egyptiin
ja pelastaisi perheen nälänhädältä.
Kumpikaan sisar ei ollut tarpeeton
Adonain suuressa suunnitelmassa.

Jos olisimme nähneet toisemme
ilman vertailun vääristävää katsetta,
olisimmeko itkeneet yhdessä
sen sijaan että kilpailimme?
Adonai, paranna sisarten haavat
vielä tulevissakin sukupolvissa.
Opeta meitä iloitsemaan siitä,
mitä annat toisen elämään.

Re’uven, Shim’on, Levi ja Y’hudah,
Dan, Naftali, Gad ja Asher,
Yissakhar, Z’vulun, Yosef ja Binyamin –
kaksitoista poikaa, kaksitoista heimoa.
Ja heidän rinnallaan Dinan nimi,
tytär, jonka Adonai myös tunsi.
Rikkinäisestä perheestä kasvoi kansa,
jota liiton Jumala ei unohtanut.

Kaksi sisarta, yksi Israel,
kyyneleemme eivät menneet hukkaan.
Adonai näki, Adonai muisti
ja kirjoitti meidät lupaukseensa.
Kaksi sisarta, yksi Israel,
yksi toivo sukupolvien yllä.
Liiton tie kulki lastemme kautta
kohti Yeshua Messiasta.

Minä olin rakastettu ja muistettu.

Minä olin torjuttu mutta nähty.

Meidätkin tunnettiin nimeltä.

Adonai näki meidät kaikki.
Adonai muisti.