Rivkan ääni – Minä lähden
Teema: vapaaehtoinen lähteminen, johdatus, rukous ja siunauksen jatkuminen
Raamatunkohdat: 1. Moos. 24–28
Rivkan sanat ”Minä lähden” ilmaisevat rohkeutta vastata kutsuun, vaikka tulevaisuus ei ole vielä näkyvissä.
Rivkan ääni – Minä lähden
Rivkan ääni – Minä lähden on Kol HaBritin kahdentoista laulun mittainen kertomus kutsusta, rohkeasta lähdöstä, rakkaudesta, pitkästä odotuksesta ja sukupolvien läpi kulkevasta liiton lupauksesta. Albumi tuo Rivkan esiin omana persoonanaan: toimeliaana, vieraanvaraisena ja päättäväisenä naisena, jonka valinnat vaikuttivat koko Israelin tulevaisuuteen.
Kertomus alkaa Mesopotamian kaivolta ilta-auringossa. Abrahamin palvelija pyytää Adonailta selvää johdatusta etsiessään vaimoa Yitz’chakille. Ennen kuin rukous on lausuttu loppuun, Rivka saapuu vesiruukku olallaan. Hänen valmiutensa antaa vettä sekä matkamiehelle että tämän kameleille paljastaa hänen sydämensä laadun ennen kuin hän tietää mitään palvelijan tehtävästä.
Kun Rivkalta kysytään, lähteekö hän tuntemattoman miehen mukaan kaukaiseen Kanaaninmaahan, hän vastaa yksinkertaisesti: ”Minä lähden.” Päätös merkitsee kodin, suvun ja tutun elämän jättämistä. Siinä kuuluu sama kutsun ja uskon kaiku, joka oli aiemmin vienyt Abrahamin pois synnyinseudultaan kohti Adonain lupaamaa maata.
Matkan päässä Yitz’chak on kedolla iltarukouksessa. Rivka peittää kasvonsa hunnulla, astuu Saaran telttaan ja tuo lämpöä surun hiljentämään kotiin. Yitz’chak rakastaa häntä ja saa lohdutuksen äitinsä kuoleman jälkeen. Saaran elämäntyö ei pääty hänen hautaansa, vaan liiton kertomus jatkuu uuden sukupolven kautta.
Rivkan tie ei kuitenkaan ole vain kaunis rakkauskertomus. Hän joutuu odottamaan lasta kaksikymmentä vuotta. Kun rukoukseen lopulta vastataan, raskaus on vaikea ja kaksoset kamppailevat hänen kohdussaan. Rivka etsii vastausta Adonailta ja saa profeetallisen sanan kahdesta kansasta: vanhempi tulee palvelemaan nuorempaa.
Albumin jälkipuolisko käsittelee perheen sisäistä jakautumista rehellisesti. Yitz’chak rakastaa metsästäjä Esauta, mutta Rivka kiintyy hiljaisempaan Jaakobiin. Kun hän kuulee Yitz’chakin aikovan antaa siunauksen Esaulle, Rivka ryhtyy toteuttamaan suunnitelmaa, jonka seuraukset rikkovat perheen rauhan. Siunaus siirtyy Jaakobille, mutta sen hinta on korkea: petos, Esaun tuska, veljesten vihamielisyys ja Jaakobin lähtö pois kotoa.
Rivkaa ei kuvata erehtymättömänä sankarina eikä yksiselitteisenä juonittelijana. Hän muistaa Adonailta saamansa sanan, mutta yrittää samalla ohjata sen täyttymistä omilla keinoillaan. Albumi jättää kuulijan pohtimaan kutsumuksen ja hallinnan, uskon ja kärsimättömyyden sekä Jumalan lupauksen ja ihmisen valintojen välistä jännitettä.
Musiikillisesti Rivkan ääni yhdistää elokuvallisen messiaanisen juutalaisen folk-musiikin ja suomalaisen ylistyslaulun. Tunteikas naisääni saa rinnalleen lämpimän kuoron, pianon, jouset, oudin, akustisen kitaran, käsirummut ja hienovaraisen shofarin. Musiikillinen kaari alkaa kaivon hiljaisesta rukouksesta, kulkee rakkauden ja odotuksen kautta perheen järkkymiseen ja päättyy liiton lupauksen jatkuvuutta julistavaan ylistykseen.
Albumi tarkastelee Rivkan elämää osana Abrahamille annettua liittoa. Adonain suunnitelma ei lepää ihmisten täydellisyyden varassa. Hän kykenee viemään lupauksensa eteenpäin myös keskeneräisten ihmisten, vaikeiden perhesuhteiden ja väärien valintojen läpi. Jaakobista tulee Israel, ja hänen sukunsa kautta liiton kertomus jatkuu kohti kuningas Davidia ja lopulta Yeshua Messiasta.
Päätöslaulu Lupaus kulki kauttani kokoaa Rivkan elämän yhteen. Hän jätti kotinsa, kantoi odotuksen vuodet, kuuli profeetallisen sanan, rakasti, erehtyi ja joutui maksamaan valinnoistaan. Silti hänen elämänsä kautta kulki lupaus, jota inhimillinen heikkous ei kyennyt pysäyttämään.
Kol HaBritin Rivkan ääni – Minä lähden on kertomus naisesta, joka uskalsi vastata kutsuun ennen kuin näki koko tien. Se muistuttaa, että Adonai pysyy uskollisena liitolleen ja johtaa suunnitelmaansa sukupolvesta toiseen – aina kohti Yeshuaan liittyvää lunastuksen toivoa.
Kaivolla ilta-auringossa
Ensimmäinen Mooseksen kirja 24:10–21, 42–46
Ilta laskeutui kaupungin ylle,
aurinko värjäsi hiekan kullallaan.
Nostin ruukun olalleni
ja lähdin jälleen kaivolle.
En tiennyt, että tavallinen matka
avaisi oven tuntemattomaan.
En tiennyt, että Adonai jo johdatti
vierasta miestä minua kohti.
Kaivon luona seisoi muukalainen,
kymmenen kamelia takanaan.
Pitkän matkan pöly vaatteissaan
hän katseli kaupungin tyttäriä.
Laskin ruukkuni lähteen ääreen,
täytin sen viileällä vedellä.
Kun nousin takaisin polulle,
hän kiiruhti minua vastaan.
”Anna minun juoda vähän
vettä ruukustasi.”
Minä laskin ruukun käsilleni:
”Juo, herrani, ole hyvä.”
Kaivolla ilta-auringossa
annoin vettä väsyneelle.
En tiennyt, mitä tämä hetki kantoi,
en nähnyt huomiseen.
Kaivolla ilta-auringossa
Adonai näki sydämeni.
Pieni teko, avoin käsi
sai uuden tien alkamaan.
Kun hän oli juonut kyllikseen,
katsoin hänen kameleitaan.
Niiden pitkä matka näkyi
pölyssä ja väsymyksessä.
”Minä ammennan myös niille,
kunnes jokainen on juonut.”
Tyhjensin ruukun juottoaltaaseen
ja juoksin lähteelle uudestaan.
Kerran, kahdesti, yhä uudelleen
nostin veden syvyydestä.
Kymmenen kamelia odotti,
enkä jättänyt työtä kesken.
Muukalainen katseli hiljaa,
ei kertonut, mitä ajatteli.
Minä tein vain sen, minkä näin,
palvelin sitä, joka tarvitsi.
Kaivolla ilta-auringossa
annoin vettä väsyneelle.
En tiennyt, mitä tämä hetki kantoi,
en nähnyt huomiseen.
Kaivolla ilta-auringossa
Adonai näki sydämeni.
Pieni teko, avoin käsi
sai uuden tien alkamaan.
Kun kamelit viimein lepäsivät,
muukalainen avasi laukkunsa.
Kultainen nenärengas välähti
ja rannerenkaat hänen käsissään.
Hän kysyi: ”Kenen tytär olet?
Onko isäsi kodissa tilaa?
Voisimmeko viettää yön siellä,
saisivatko kamelit suojaa?”
”Olen Betuelin tytär,
Milkan ja Nahorin sukua.
Meillä on olkia ja rehua,
myös tilaa yöpyä.”
En lähtenyt etsimään kutsumusta,
menin vain hakemaan vettä.
En kuullut taivaasta ääntä,
kuulin janoisen ihmisen pyynnön.
Joskus Adonain johdatus alkaa
teosta, jota kukaan ei huomaa.
Uskollisuus pienessä hetkessä
voi avata suuren kertomuksen.
En tuntenut vielä Abrahamia,
en tiennyt liiton lupauksesta.
En ollut nähnyt Yitz’chak’in kasvoja,
enkä tietänyt, mihin tie johtaisi.
Mutta ennen suurta vastaustani
sydämeni vastasi jo näin:
”Minä annan sinulle vettä,
ja ammennan myös kameleillesi.”
Kaivolla ilta-auringossa
annoin vettä väsyneelle.
En tiennyt, että tämän kohtaamisen
Adonai oli valmistanut.
Kaivolla ilta-auringossa
tavallinen päivä muuttui.
Pieni teko, avoin sydän
liittyi liiton kertomukseen.
Kaivolla ilta-auringossa
elämäni suunta alkoi kääntyä.
Vielä en tiennyt, vielä en kysynyt,
mutta kutsu oli jo matkalla.
Nostin ruukun jälleen olalleni
ja juoksin kertomaan kotiin.
Kaivolle jäivät kamelit,
muukalainen ja laskeva aurinko.
Minä luulin antaneeni vain vettä.
Mutta Adonai
oli avaamassa tietä.
Sinä olet vastannut ennen kuin huusin
Ensimmäinen Mooseksen kirja 24:12–27
Jesaja 65:24
Pitkä matka oli takanani,
kymmenen kamelia polvistui kaivolle.
Ilta laskeutui Aram-Naharayimiin,
mutta tehtäväni oli vielä kesken.
Abraham oli lähettänyt minut
etsimään vaimoa pojalleen.
En voinut nähdä ihmisen sydämeen,
siksi nostin katseeni Sinua kohti.
”Adonai, herrani Abrahamin Jumala,
anna minun onnistua tänään.
Osoita armollinen uskollisuutesi
sille, jonka kanssa teit liiton.
Katso, minä seison lähteen luona,
kaupungin tyttäret tulevat hakemaan vettä.
Kun pyydän: ’Anna minun juoda’,
anna vastauksen tulla näin:
Se nuori nainen, joka sanoo:
’Juo, minä juotan myös kamelisi’,
olkoon hän se, jonka olet tarkoittanut
palvelijallesi Yitz’chakille.”
Sinä olet vastannut
ennen kuin huusin loppuun.
Ennen kuin rukoukseni vaikeni,
Rivka jo kulki kaivolle.
Sinä olet vastannut,
Sinä olet kulkenut edellä.
Adonai, liiton uskollinen Jumala,
Sinun johdatuksesi ei eksy.
En ollut vielä lopettanut puhettani,
kun hän saapui ruukku olallaan.
Hän laskeutui lähteelle, täytti astiansa
ja nousi takaisin polulle.
Kiiruhdin häntä vastaan ja pyysin:
”Anna minun juoda ruukustasi.”
Hän vastasi: ”Juo, herrani”,
ja laski astian käsilleen.
Kun janoni oli sammunut,
hän katsoi kameleita takanani:
”Minä ammennan myös niille,
kunnes jokainen on juonut.”
Seisoin hiljaa ja katselin,
uskaltamatta vielä puhua.
Oliko tämä se vastaus,
jonka olit antanut merkiksi?
Sinä olet vastannut
ennen kuin huusin loppuun.
Ennen kuin rukoukseni vaikeni,
Rivka jo kulki kaivolle.
Sinä olet vastannut,
Sinä olet kulkenut edellä.
Adonai, liiton uskollinen Jumala,
Sinun johdatuksesi ei eksy.
Hän juoksi lähteen ja altaan väliä,
kunnes kamelit olivat juoneet.
Ei vain sanalla vaan teoillaan
hän vastasi rukoukseeni.
Otin esiin kultaisen renkaan
ja kaksi rannerenkaita.
Sitten kysyin: ”Kenen tytär olet?
Onko kodissanne tilaa meille?”
”Olen Betuelin tytär,
Milkan ja Nahorin sukua.
Meillä on rehua kameleille
ja paikka, jossa voitte yöpyä.”
Silloin kumarsin pääni maahan,
sillä tie oli tullut näkyväksi.
”Kiitetty olkoon Adonai,
herrani Abrahamin Jumala.
Sinä et ole hylännyt
armollista uskollisuuttasi.
Sinä johdatit minut suoraan
herrani sukulaisten taloon.”
En löytänyt tietä viisauteni avulla,
en rakentanut vastausta itse.
Sinä olit valmistanut kohtaamisen
ennen kuin saavuin kaivolle.
Rivka tuli hakemaan vettä,
minä tulin täyttämään valan.
Sinun uskollinen kätesi yhdisti
kaksi toisilleen vierasta matkaa.
Sinä olet vastannut
ennen kuin huusin loppuun.
Vastaus oli jo liikkeellä,
kun minä vasta polvistuin.
Sinä olet vastannut,
mutta minun tuli myös odottaa,
katsoa tekojen todistusta
ja seurata tietäsi loppuun.
Sinä olet vastannut
ennen kuin huusin loppuun.
Ennen kuin rukoukseni vaikeni,
Rivka jo kulki kaivolle.
Sinä olet vastannut,
Sinä olet kulkenut edellä.
Adonai, liiton uskollinen Jumala,
Sinun johdatuksesi ei eksy.
Sinä olet vastannut,
mutta kunnia kuuluu yksin Sinulle.
Sinä johdatat Abrahamin lupausta
kohti tulevia sukupolvia.
Ilta laskeutui kaivon ylle.
Kamelit olivat juoneet.
Rivka juoksi kertomaan kotiinsa.
Minä jäin hetkeksi paikoilleni,
pää kumarrettuna.
Adonai oli johtanut matkani.
Vastaus seisoi edessäni.
Minä lähden
Ensimmäinen Mooseksen kirja 24:50–61
Palasin kaivolta juosten,
kultaiset renkaat käsivarsillani.
Kotini ovella kaikki kysyivät:
”Mitä sinulle on tapahtunut?”
Minulla ei ollut vielä vastausta.
Oli vain muukalainen portillamme
ja tunne siitä, että tuttu elämäni
oli avautumassa tuntemattomaan.
Abrahamin palvelija astui sisään,
mutta ei tahtonut ensin syödä.
”En koske ateriaan”, hän sanoi,
”ennen kuin olen kertonut tehtäväni.”
Hän puhui herrastaan Abrahamista,
jota Adonai oli suuresti siunannut.
Hän kertoi pojasta, Yitz’chakista,
jolle oli luvattu liiton perintö.
Hän kertoi valasta ja pitkästä matkasta,
rukouksesta kaupungin kaivolla.
Sitten hän lausui sanasta sanaan
sen, mitä olin itse tehnyt.
Kun kuulin hänen kertomuksensa,
ymmärsin kohtaamisen toisen puolen.
Minä olin mennyt hakemaan vettä,
mutta hän oli tullut etsimään minua.
Minä lähden,
vaikken tunne huomisen tietä.
Minä lähden,
vaikken ole nähnyt hänen kasvojaan.
Adonai, jos Sinä olet avannut oven,
anna minulle rohkeus astua siitä.
Jätän tutun taakseni
ja lähden kohti lupausta.
Perheeni kuunteli hiljaisena,
kun palvelija päätti puheensa.
Betuel ja Lavan vastasivat:
”Tämä asia on tullut Adonailta.
Emme voi sanoa hyvää emmekä pahaa.
Rivka seisoo edessäsi.
Ota hänet mukaasi, menköön hän
herrasi pojan vaimoksi.”
Palvelija kumartui maahan,
kiitti Adonaita johdatuksesta.
Hän antoi hopeaa ja kultaa,
vaatteita ja lahjoja perheelleni.
Minä lähden,
vaikken tunne huomisen tietä.
Minä lähden,
vaikken ole nähnyt hänen kasvojaan.
Adonai, jos Sinä olet avannut oven,
anna minulle rohkeus astua siitä.
Jätän tutun taakseni
ja lähden kohti lupausta.
Aamulla muukalainen nousi:
”Lähettäkää minut herrani luo.”
Veljeni ja äitini pyysivät:
”Jääköön tyttö vielä luoksemme.
Kymmenen päivää, ehkä enemmän,
sitten hän voi lähteä.”
Mutta palvelija vastasi heille:
”Älkää viivyttäkö matkaani.
Adonai on antanut tieni onnistua.
Päästäkää minut palaamaan.”
Silloin he katsoivat minuun ja sanoivat:
”Kutsutaan Rivka ja kysytään häneltä.”
He kutsuivat minut huoneeseen.
Kaikki tutut kasvot ympärilläni.
Sitten kysymys lausuttiin:
”Tahdotko lähteä
tämän miehen mukaan?”
Olisin voinut pyytää lisää aikaa,
olisin voinut jäädä tuttuun kotiin.
Olisin voinut odottaa varmuutta
ja tietää ensin kaiken tulevan.
Mutta kutsu ei luvannut karttaa,
se pyysi minulta vastausta.
En tuntenut vielä Yitz’chak’in ääntä,
mutta näin Adonain avaaman tien.
Usko ei ollut kaiken näkemistä,
vaan ensimmäisen askeleen ottamista.
Rohkeus ei ollut pelon puuttumista,
vaan lähtemistä sen keskellä.
Katsoin äitiäni, katsoin veljeäni,
katsoin ovea kohti aavikkoa.
Sitten vastasin ilman ehtoja,
ilman pitkää selitystä:
Minä lähden!
Vaikken tunne huomisen tietä.
Minä lähden!
Vaikken ole nähnyt hänen kasvojaan.
Adonai, Sinä kuljet edelläni,
Sinun uskollisuutesi kantaa.
Jätän tutun taakseni
ja lähden kohti lupausta.
Minä lähden!
Tämä on minun vastaukseni.
Minä lähden!
En tahdo viivyttää kutsua.
Yksi sana sulkee vanhan oven,
yksi sana avaa uuden maan.
Kun kysytte, tahdonko lähteä,
minun vastaukseni on: ”Lähden.”
Palvelijattareni valmistautuivat.
Imettäjäni Debora tuli mukaani.
Kamelit odottivat pihalla,
aavikon tie aamun valossa.
Vielä kerran katsoin kotiani.
Sitten nousin kamelin selkään.
En tiennyt kaikkea, mitä menettäisin.
En tiennyt kaikkea, mitä saisin.
Tiesin vain vastaukseni:
Minä lähden.
Tuhansien äiti
Ensimmäinen Mooseksen kirja 24:59–61
Aamu nousi kotini ylle,
kamelit odottivat portilla.
Kaikki tuttu jäi taakseni,
kun matka oli alkamassa.
Äitini katsoi minua pitkään,
veljeni seisoi vierelläni.
Sitten heidän kätensä kohosivat,
ja siunaus laskettiin ylleni.
”Sisaremme, tulkoon sinusta
tuhansien ja kymmenientuhansien äiti.
Ottakoot jälkeläisesi haltuunsa
vihollistensa kaupunkien portit.”
Sanat olivat suuremmat kuin minä,
suuremmat kuin tämä aamu.
Minä olin yksi nuori nainen,
lähdössä tuntemattomaan maahan.
En kantanut lasta sylissäni,
en tuntenut tulevia sukupolvia.
Mutta siunaus seurasi minua,
kun jätin kotini portin.
Tuhansien äiti,
niin he siunasivat minut.
Yksi elämä, yksi lähtö,
mutta lupaus sukupolville.
Tuhansien äiti,
miten se voisi tapahtua?
Adonai, kanna Sinä sanaa,
joka on liian suuri minulle.
Nousin kamelin selkään,
palvelijattareni lähtivät kanssani.
Debora kulki vierelläni,
Abrahamin palvelija edellämme.
Kaupunki jäi kauas taakse,
tornit katosivat horisonttiin.
Aavikko avasi pitkän tien,
jota en ollut koskaan kulkenut.
Päivällä aurinko poltti,
yöllä tähdet täyttivät taivaan.
Jokainen askel vei kauemmas
siitä tytöstä, joka olin ollut.
Kun pelko kysyi: ”Mihin olet menossa?”,
muistin kaivon ja rukouksen.
Tie ei syntynyt sattumalta,
Adonai oli kulkenut edellä.
Tuhansien äiti,
niin he siunasivat minut.
Yksi elämä, yksi lähtö,
mutta lupaus sukupolville.
Tuhansien äiti,
miten se voisi tapahtua?
Adonai, kanna Sinä sanaa,
joka on liian suuri minulle.
Palvelija kertoi Abrahamista,
tähdistä ja merenrannan hiekasta.
Hän puhui pojasta, joka oli annettu
vanhemmille mahdottoman jälkeen.
Hän kertoi liitosta ja maasta,
siunauksesta kaikille kansoille.
Ymmärsin, ettei matkani vienyt vain
uuteen kotiin ja avioliittoon.
Minut kutsuttiin keskelle kertomusta,
joka oli alkanut ennen minua.
Minun jälkeeni se jatkuisi
lapsissa, joita en vielä nähnyt.
En tiennyt Ya’akovin nimeä,
en tuntenut Israelin sukukuntia.
En nähnyt kuninkaita ja profeettoja,
jotka kerran nousisivat kansasta.
En nähnyt Jerusalemin muureja,
en kuullut Siionin lauluja.
En vielä tiennyt, että lupauksen tie
kantaisi kohti Messias Yeshuaa.
Minä kuulin vain perheeni äänen:
”Tuhansien ja kymmenientuhansien äiti.”
Ja vastasin sydämessäni:
”Adonai, tapahtukoon tahtosi.”
Ei minun voimani synnytä lupausta,
ei minun viisauteni varjele sitä.
Sinun uskollisuutesi kantaa liittoa
sukupolvesta sukupolveen.
Tuhansien äiti,
sanat kulkevat kanssani.
Vaikken näe niiden täyttymystä,
voin antaa elämäni Sinulle.
Tuhansien äiti,
en kanna tulevaisuutta yksin.
Adonai, Sinun käsissäsi
pieni alku kasvaa suureksi.
Tuhansien äiti,
niin he siunasivat minut.
Yksi elämä, yksi lähtö,
mutta lupaus sukupolville.
Tuhansien äiti,
liiton kertomus jatkuu.
Adonai on uskollinen
silloin, kun emme vielä näe.
Tuhansien äiti,
Israel kasvaa kerran suureksi.
Ja kaikkien kansojen siunaukseksi
lupaus kulkee Yeshuaan.
Kotini oli jo horisontin takana.
Edessäni avautui Negevin maa.
Pidin siunauksen sydämessäni
ja annoin kamelin jatkaa matkaa.
En vielä ollut äiti.
En vielä tuntenut tulevaa.
Mutta Adonai tunsi
jokaisen sukupolven nimeltä.
Mies kedolla iltarukouksessa
Ensimmäinen Mooseksen kirja 24:62–66
Aavikon pitkä tie oli takanani,
ilta laskeutui Negevin ylle.
Kamelien askeleet hidastuivat,
kun maa alkoi vihertää edessämme.
Kaukana kedolla kulki mies,
yksin ilta-auringon alla.
Hän oli tullut hiljentymään,
nostamaan sydämensä Adonaille.
Kysyin palvelijalta vierelläni:
”Kuka tuo mies on, joka tulee vastaan?”
Hän katsoi kedolle ja vastasi:
”Hän on minun herrani.”
Sydämeni löi uudella tavalla,
sillä tiesin matkani päättyvän tähän.
Laskeuduin kamelin selästä
ja otin hunnun käsiini.
Peitin kasvoni hänen edessään,
en pelosta vaan kunnioituksesta.
Mies, jota en ollut koskaan nähnyt,
oli se, jonka luo olin lähtenyt.
Mies kedolla iltarukouksessa,
minä saavuin aavikon takaa.
Kaksi toisilleen vierasta elämää
Adonai johdatti kohtaamaan.
Mies kedolla iltarukouksessa,
ilta kietoi maan kultaansa.
En tuntenut vielä sinun ääntäsi,
mutta olin tullut jäädäkseni.
Olin palannut Beer-Lahai-Roista,
kuljin kedolla illan suussa.
Äitini poismeno painoi yhä,
ja hiljaisuus asui teltassa.
Nostin silmäni rukouksesta
ja näin kamelit horisontissa.
Pitkän matkan kulkue lähestyi,
palvelijamme kulki edellä.
En tiennyt, kuka hunnun takana
laskeutui maahan minua kohti.
Mutta palvelija toi mukanaan
vastauksen, jota olin odottanut.
Nainen saapui aavikon halki,
minä odotin kedolla hiljaa.
Kaksi toisilleen vierasta elämää
Adonai johdatti kohtaamaan.
Nainen saapui aavikon halki,
ilta kietoi maan kultaansa.
En tuntenut vielä hänen ääntään,
mutta yksinäisyys alkoi väistyä.
Palvelija kertoi Yitz’chakille
kaiken, mitä matkalla oli tapahtunut:
rukouksen kaivon reunalla,
veden, kamelit ja vastaukseni.
Minä seisoin hunnun takana,
kuuntelin omaa kertomustani.
Se, mikä minulle oli ollut tavallista,
oli toiselle rukouksen vastaus.
Yitz’chak katsoi minua lempeästi,
ei vaatinut sanoja heti.
Kahden pitkän odotuksen välille
syntyi ensimmäinen luottamus.
Minä jätin isäni kodin
näkemättä sinun kasvojasi.
Minä odotin luvatussa maassa
tuntematta sinun nimeäsi.
Minua johti palvelijan kertomus
ja kaivolla avautunut tie.
Minua kantoi Abrahamin liitto
ja Adonain uskollisuus.
Emme löytäneet toisiamme sattumalta,
emme rakentaneet tietä omin käsin.
Sama Adonai, joka lähetti matkalle,
toi meidät ilta-auringossa yhteen.
Mies kedolla iltarukouksessa,
minä saavuin aavikon takaa.
Kaksi haparoivaa sydäntä
sai aloittaa saman matkan.
Nainen pitkän tien kulkeneena,
sinä saavuit rukouksen aikaan.
Emme vielä tienneet tulevista vuosista,
mutta saimme kohdata tänään.
Mies kedolla iltarukouksessa,
nainen saapui aavikon takaa.
Kaksi toisilleen vierasta elämää
Adonai johdatti kohtaamaan.
Mies kedolla iltarukouksessa,
ilta vaihtui uuteen alkuun.
Liiton Jumala kulki edellämme,
Hänen uskollisuutensa toi meidät yhteen.
Mies kedolla iltarukouksessa,
nainen hunnun suojassa.
Yksi katse, yksi hiljainen hetki,
ja kaksi tietä muuttui yhdeksi.
Aurinko laski Negevin taakse.
Kamelit pysähtyivät kedon reunaan.
Minä seisoin Yitz’chakin edessä,
huntu kasvojeni yllä.
Pitkä matkani oli päättynyt.
Yhteinen matkamme
oli vasta alkamassa.
Saaran teltassa syttyi valo
Ensimmäinen Mooseksen kirja 24:67
Teltan ovella tuuli liikutti kangasta,
sisällä odotti pitkä hiljaisuus.
Saaran ääni oli lakannut kuulumasta,
mutta hänen uskonsa jäljet jäivät.
En ollut koskaan tavannut häntä,
silti astuin hänen jättämäänsä tilaan.
Liiton äidin teltta avautui minulle,
ja pysähdyin kynnykselle.
Yitz’chak vei minut äitinsä telttaan,
ei palatsiin eikä suureen kaupunkiin.
Täällä Abrahamin lupaus
oli elänyt tavallisen arjen keskellä.
Täällä oli odotettu vuosikymmeniä,
naurettu mahdottomalle lupaukselle.
Täällä oli viimein pidetty sylissä
poikaa, jonka Adonai oli antanut.
Minä kosketin teltan kudottua seinää
ja ajattelin naista ennen minua.
Hänen matkansa oli päättynyt,
mutta liiton kertomus jatkui.
Saaran teltassa syttyi valo,
hiljainen koti heräsi jälleen.
En tullut ottamaan hänen paikkaansa,
vaan jatkamaan sitä, minkä Adonai aloitti.
Saaran teltassa syttyi valo,
suru sai rinnalleen rakkauden.
Yitz’chak avasi sydämensä minulle,
ja minä sain kutsua telttaa kodiksi.
Minä olin tullut kaukaa Aramista,
jättänyt perheeni ja entisen elämäni.
Yitz’chak kantoi oman menetyksensä,
äitinsä poismenon syvää ikävää.
Kaksi erilaista yksinäisyyttä
kohtasi saman teltan suojassa.
Minä kaipasin taakse jäänyttä kotia,
hän kaipasi ääntä, joka oli vaiennut.
Emme voineet palauttaa mennyttä,
emme pyyhkiä pois ikävän vuosia.
Mutta Adonai antoi meille toisemme,
ja surun keskelle uuden alun.
Lohdutus ei käskenyt unohtamaan,
rakkaus ei poistanut muistoja.
Se sytytti pienen valon paikkaan,
jossa pimeys oli viipynyt pitkään.
Saaran teltassa syttyi valo,
hiljainen koti heräsi jälleen.
En tullut ottamaan hänen paikkaansa,
vaan jatkamaan sitä, minkä Adonai aloitti.
Saaran teltassa syttyi valo,
suru sai rinnalleen rakkauden.
Yitz’chak avasi sydämensä minulle,
ja minä sain kutsua telttaa kodiksi.
Yitz’chak otti minut vaimokseen,
ja hän rakasti minua.
Raamatun lyhyet sanat kätkevät
kokonaisen elämän alun.
Minä järjestin teltan uudelleen,
mutta säilytin sen kertomuksen.
Saaran muisto ei ollut kilpailijani,
vaan todistus Adonain uskollisuudesta.
Hän oli lähtenyt Abrahamin kanssa,
minä olin vastannut: ”Minä lähden.”
Kaksi naista eri sukupolvissa,
saman lupauksen kantajina.
Saaran nauru eli tässä kodissa,
hänen odotuksensa puhui minulle:
”Lupaus ei synny ihmisen kiireestä,
vaan Adonain määräämänä aikana.”
Minä en vielä tiennyt, kuinka kauan
oma telttani odottaisi lasta.
En tiennyt, että minäkin oppisin
rukoilemaan mahdottomuuden keskellä.
Mutta tänään minun tehtäväni oli
rakastaa ja rakentaa kotia,
kantaa liiton muistoa eteenpäin
ja luottaa tuleviin päiviin.
Adonai, anna valosi palaa
sukupolvesta sukupolveen.
Kun yksi vaellus päättyy,
nosta toinen jatkamaan tietä.
Saaran teltassa syttyi valo,
ei unohtamisen vaan muistamisen valo.
Menneen sukupolven uskollisuus
sai rinnalleen uuden askeleen.
Saaran teltassa syttyi valo,
ja Yitz’chak sai lohdutuksen.
Minäkin löysin vieraalta maalta
kodin, jota en ollut tuntenut.
Saaran teltassa syttyi valo,
liiton kertomus jatkui jälleen.
Adonai ei hylkää lupaustaan,
vaikka sukupolvet vaihtuvat.
Saaran teltassa syttyi valo,
suru sai rinnalleen rakkauden.
Yitz’chak ja Rivka saman katon alla,
uusi perhe lupauksen tiellä.
Saaran teltassa syttyi valo,
pieni liekki keskellä yötä.
Se ei ollut vain meidän kotimme valo,
vaan toivo tuleville sukupolville.
Ilta laskeutui teltan ympärille.
Yitz’chak istui vierelläni.
Tuuli kulki hiljaa kangasseinien läpi.
Saaran teltta ei ollut enää tyhjä.
Muisto jäi.
Rakkaus tuli rinnalle.
Ja valo paloi.
Kaksikymmentä vuotta odotin
Ensimmäinen Mooseksen kirja 25:19–21, 26
Saaran teltassa paloi valo,
mutta kehto pysyi tyhjänä.
Päivä seurasi toista päivää,
vuosi kulki vuoden jälkeen.
Minua oli siunattu kaivon luona
tuhansien ja kymmenientuhansien äidiksi.
Mutta siunauksen ja täyttymyksen väliin
laskeutui pitkä hiljaisuus.
Ensimmäisinä vuosina ajattelin:
”Ehkä ensi keväänä saan kantaa lasta.”
Jokainen uusi vuodenaika
toi toivon ja vei sen jälleen.
Yitz’chak ei syyttänyt minua,
ei kääntänyt katsettaan pois.
Hän kantoi odotusta kanssani
ja rukoili puolestani Adonaita.
Me muistimme hänen syntymänsä,
kuinka Saara odotti vanhuuteen.
Mutta toisen todistus ei poistanut
oman odotukseni kipua.
Kaksikymmentä vuotta odotin,
kaksikymmentä vuotta rukoilin.
Adonai, Sinun lupauksesi pysyi,
vaikka sylini oli tyhjä.
Kaksikymmentä vuotta odotin,
enkä voinut kiirehtiä vastausta.
Kun omat keinoni vaikenivat,
Sinun uskollisuutesi jäi.
Kuulin lasten äänet leirissä,
näin äitien kantavan pienokaisia.
Hymyilin heidän ilolleen,
vaikka palasin telttaan kyynelin.
Kysyin joskus hiljaisuudessa:
”Ymmärsinkö siunauksen väärin?
Oliko tuhansien äidin nimi
vain kaunis sana lähtöhetkeen?”
Mutta Yitz’chak tarttui käteeni
ja nosti rukouksen puolestani.
Ei vaatimuksena eikä kauppana,
vaan turvautumisena Sinun armoosi.
Me emme voineet antaa elämää,
emme avata suljettua kohtua.
Me saatoimme vain tulla eteesi
ja jättää kaipauksemme Sinulle.
Kaksikymmentä vuotta odotin,
kaksikymmentä vuotta rukoilin.
Adonai, Sinun lupauksesi pysyi,
vaikka sylini oli tyhjä.
Kaksikymmentä vuotta odotin,
enkä voinut kiirehtiä vastausta.
Kun omat keinoni vaikenivat,
Sinun uskollisuutesi jäi.
Neljäkymmentä vuotta oli Yitz’chakilla,
kun hän otti minut vaimokseen.
Kuusikymmentä vuotta oli hänellä,
kun lapsemme viimein syntyisivät.
Kahdenkymmenen vuoden väliin
mahtui enemmän kuin voin kertoa:
toivoa, pettymystä ja rukousta,
hiljaista rakkautta teltan suojassa.
Odotus ei tehnyt meistä vahvoja,
se paljasti, kuinka heikkoja olimme.
Mutta juuri siinä heikkoudessa
opimme odottamaan yhdessä.
Adonai kuuli Yitz’chakin rukouksen,
ei siksi, että olimme ansainneet.
Elämä alkoi kasvaa sisälläni,
kun Sinun määräämäsi aika saapui.
Ensin en uskaltanut iloita,
pelkäsin toivon särkyvän jälleen.
Sitten tunsin uuden elämän liikkeen
ja painoin käteni vatsalleni.
Tuhansien äidin siunaus
ei ollutkaan kadonnut matkalle.
Se oli odottanut Sinun aikaasi,
juurtunut näkymättömissä.
Kaksikymmentä vuotta odotin,
mutta Sinä et unohtanut nimeäni.
Kaksikymmentä vuotta kaipasin,
ja Sinä kuulit jokaisen huokauksen.
Kaksikymmentä vuotta odotin,
nyt elämä kasvaa sisälläni.
Adonai, opeta minua muistamaan,
että vastaus on aina lahja.
Kaksikymmentä vuotta odotin,
kaksikymmentä vuotta rukoilimme.
Adonai, Sinun lupauksesi pysyi,
vaikka emme nähneet täyttymystä.
Kaksikymmentä vuotta odotin,
sitten hiljaisuus alkoi murtua.
Tyhjän teltan keskelle
Sinä annoit uuden elämän.
Kaksikymmentä vuotta odotin,
ja nyt kiitän Sinua vastauksesta.
En vielä tiedä, mitä kannan,
mutta tiedän: Sinä olet kuullut.
Yöllä heräsin voimakkaaseen liikkeeseen.
Lapsi ei liikkunut sisälläni yksin.
Kohdussani kamppailtiin.
Painoin käteni vatsalleni
ja kysyin:
”Jos kaikki on hyvin,
miksi minulle tapahtuu näin?”
Kaksi kansaa kohdussani
Ensimmäinen Mooseksen kirja 25:21–26
Odotin elämää kaksikymmentä vuotta,
nyt elämä liikkui sisälläni.
Mutta ilo muuttui kysymykseksi,
kun kohdussani alkoi kamppailu.
En tuntenut vain lapsen liikettä,
vaan kaksi voimaa vastakkain.
Painoin käteni vatsalleni
ja etsin vastausta Adonailta.
”Jos tämä on Sinun vastauksesi,
miksi minulle tapahtuu näin?
Jos rukouksemme on kuultu,
miksi siunaus tuntuu taistelulta?”
En tahtonut rakentaa selitystä
pelkoni ja tunteideni varaan.
Minä menin kysymään Adonailta,
sillä vain Hän tunsi salaisuuden.
Silloin vastaus tuli minulle,
suurempi kuin olin pyytänyt.
En kantanut vain kahta lasta,
vaan tulevien kansojen alkua.
Kaksi kansaa kohdussani,
kaksi kansaa samasta kodista.
Jo ennen ensimmäistä hengenvetoa
niiden tiet alkavat erota.
Kaksi kansaa kohdussani,
kaksi veljeä kamppailee.
Adonai, anna minun kantaa sanaa,
jota en vielä täysin ymmärrä.
”Kaksi kansaa on kohdussasi,
kaksi kansaa erkanee sisimmästäsi.
Toinen kansa on toista vahvempi,
ja vanhempi palvelee nuorempaa.”
Pidin sanat sydämessäni,
toistin niitä hiljaisina öinä.
Mitä ne merkitsivät pojilleni?
Mitä ne merkitsivät minulle?
En saanut nähdä koko kertomusta,
vain sen ensimmäisen ääriviivan.
Adonai oli lausunut tulevaisuuden,
mutta minun tuli yhä olla äiti.
Kaksi kansaa kohdussani,
kaksi kansaa samasta kodista.
Jo ennen ensimmäistä hengenvetoa
niiden tiet alkavat erota.
Kaksi kansaa kohdussani,
kaksi veljeä kamppailee.
Adonai, anna minun kantaa sanaa,
jota en vielä täysin ymmärrä.
Kun synnytyksen aika viimein koitti,
kohdussani oli todella kaksoset.
Ensimmäinen tuli punaisena,
karvainen viitta ihollaan.
Hänet nimettiin Esaviksi,
hän avasi tien veljelleen.
Sitten toinen poika syntyi,
käsi Esavin kantapäässä.
Hänet nimettiin Ya’akoviksi,
kantapäästä kiinni pitäväksi.
Se, mikä oli alkanut sisälläni,
näkyi jo heidän syntymässään.
Katsoin kahta pientä kasvoa,
kahta elämää sylissäni.
En nähnyt kansoja enkä valtakuntia,
näin vain poikani rinnakkain.
Kaksi kansaa kohdussani,
nyt kaksi poikaa sylissäni.
Sama teltta, sama äiti,
mutta erilaiset tiet edessä.
Kaksi kansaa kohdussani,
profeetallinen sana sydämessäni.
Adonai, opeta minua rakastamaan
kumpaakin poikaa uskollisesti.
Sana ei antanut minulle lupaa
hallita heidän kohtaloaan.
Se ei kutsunut minua suosimaan
toista poikaa toisen kustannuksella.
Silti myöhemmin tarttuisin itse
siihen, minkä olisi pitänyt jäädä Sinulle.
Yrittäisin auttaa lupausta toteutumaan
omalla viisaudellani ja voimallani.
Adonai, Sinun sanasi on varma,
mutta ihmisen kädet voivat haavoittaa.
Kun tiedämme vain osan suunnitelmastasi,
opeta meitä odottamaan Sinua.
Kaksi kansaa, kaksi veljeä,
kaksi kertomusta samassa suvussa.
Sinä yksin näet niiden lopun,
Sinä yksin tunnet jokaisen sydämen.
Kaksi kansaa kohdussani,
kaksi nimeä huulillani:
Esav, ensimmäisenä syntynyt,
Ya’akov, kantapäästä pitävä.
Kaksi kansaa kohdussani,
nyt kaksi lasta edessäni.
Adonai, varjele perhettämme,
ettei profetia muuttuisi aseeksi.
Kaksi kansaa kohdussani,
kaksi kansaa samasta kodista.
Adonain suunnitelma kulkee
ihmisen ymmärrystä syvemmällä.
Kaksi kansaa kohdussani,
kaksi veljeä kamppailee.
Vaikka perheemme vielä särkyisi,
Sinun liittosi ei raukea.
Kaksi kansaa kohdussani,
Israel on vielä piilossa nimessä.
En näe tulevia sukupolvia,
mutta Sinä tunnet ne kaikki.
Esav nukkui toisella puolellani,
Ya’akov toisella.
Taistelu oli hetkeksi hiljentynyt.
Teltta lepäsi yön suojassa.
Mutta sanat jäivät sydämeeni:
”Kaksi kansaa on kohdussasi,
ja vanhempi palvelee nuorempaa.”
Kun rakkaus jakoi telttamme
Ensimmäinen Mooseksen kirja 25:27–28
Kaksi poikaa kasvoi teltassamme,
saman rukouksen vastauksena.
Kaksi ääntä, kaksi erilaista tietä,
kaksi sydäntä saman katon alla.
Minä olin pyytänyt Adonailta elämää.
Hän oli antanut sitä kaksin verroin.
Mutta emme osanneet rakastaa
ilman vertailua ja puolten valitsemista.
Esavista kasvoi taitava metsästäjä,
kedon tuulet tunsivat hänen askeleensa.
Hän palasi illalla saalis mukanaan,
auringon ja erämaan tuoksu vaatteissaan.
Yitz’chak odotti hänen paluutaan,
piti hänen valmistamastaan ruoasta.
Isä ja poika istuivat yhdessä,
ja heidän välillään oli oma maailmansa.
Ya’akov viihtyi telttojen luona,
hiljaisena, ajatuksiinsa vaipuneena.
Hän kuunteli kertomuksia liitosta
ja jäi lähelle minun arkeani.
Kun rakkaus jakoi telttamme,
isä katsoi toista, äiti toista.
Saman pöydän ympärille kasvoi raja,
jota emme tahtoneet nähdä.
Kun rakkaus jakoi telttamme,
veljet oppivat vertaamaan itseään.
Adonai, rakkaus ilman viisautta
voi haavoittaa niitä, joita rakastamme.
Minä muistin sanat kohdussani:
”Vanhempi palvelee nuorempaa.”
Katsoin Ya’akovia ja ajattelin,
että minun tuli varjella lupausta.
Mutta profetia ei pyytänyt minua
rakastamaan Esavia vähemmän.
Adonain valinta ei ollut lupa
rakentaa suosikkia perheeseeni.
Yitz’chak sanoi: ”Esav tuntee kedot.”
Minä vastasin: ”Ya’akov tuntee teltat.”
Vähitellen poikiemme erilaisuus
muuttui meidän väliseksi kiistaksemme.
Kun rakkaus jakoi telttamme,
isä katsoi toista, äiti toista.
Saman pöydän ympärille kasvoi raja,
jota emme tahtoneet nähdä.
Kun rakkaus jakoi telttamme,
veljet oppivat vertaamaan itseään.
Adonai, rakkaus ilman viisautta
voi haavoittaa niitä, joita rakastamme.
Esav etsi hyväksyntää isän katseesta,
Ya’akov turvaa minun läheisyydestäni.
Kumpikin oppi, että rakkaudesta
täytyi kilpailla veljensä kanssa.
Kun toinen palasi, toinen vaikeni.
Kun toista kehuttiin, toinen vetäytyi.
Teltan seinät kuulivat sanat,
joita emme koskaan pyytäneet anteeksi.
Minä sanoin rakastavani Ya’akovia,
Yitz’chak rakasti Esavia.
Mutta rakkaus, joka nimeää omansa,
voi jättää toisen kodittomaksi.
Adonai, miksi emme kysyneet Sinulta,
kuinka kasvattaa kahta erilaista poikaa?
Miksi käytimme profetiaa selityksenä
sille, minkä olisi pitänyt muuttua?
Sinä annoit meille kaksi lahjaa,
me teimme niistä kaksi leiriä.
Sinä rakensit yhden perheen,
me vedimme rajan sen keskelle.
Minä näen nyt Esavin silmissä
kaipauksen tulla isänsä siunaamaksi.
Minä näen Ya’akovin katseessa
pelon jäädä veljensä varjoon.
Molemmat olivat minun poikiani,
molemmat kasvoivat sydämeni alla.
Miksi annoin yhden profeetallisen sanan
peittää toisen lapseni arvon?
Kun rakkaus jakoi telttamme,
kukaan ei lähtenyt vahingoittumatta.
Suosiminen näytti läheisyydeltä,
mutta kasvatti hiljaista etäisyyttä.
Kun rakkaus jakoi telttamme,
Adonai näki molemmat pojat.
Hän ei kadottanut kumpaakaan näkyvistään,
vaikka me kadotimme toisemme.
Kun rakkaus jakoi telttamme,
isä katsoi toista, äiti toista.
Saman liiton perheen keskelle
nousi kaksi vastakkaista puolta.
Kun rakkaus jakoi telttamme,
siunaus muuttui kilpailuksi.
Adonai, varjele meidän kotimme
rakkaudelta, joka valitsee vain yhden.
Kun rakkaus jakoi telttamme,
särö kasvoi vuosien mukana.
Se odotti vain yhtä hetkeä,
jolloin kaikki murtuisi näkyväksi.
Yitz’chakin silmät alkoivat himmetä.
Esav kulki yhä kedolla.
Ya’akov viipyi teltan läheisyydessä.
Ja minä muistin sanat,
jotka olin kuullut ennen heidän syntymäänsä.
Mutta tällä kertaa
en odottanut Adonain toimintaa.
Minä aloin tehdä omaa suunnitelmaani.
Minä kuulin isän suunnitelman
Ensimmäinen Mooseksen kirja 27:1–10
Yitz’chakin silmät olivat himmenneet,
hän ei enää nähnyt kasvojani.
Eräänä päivänä hän kutsui Esavin
ja puhui hänelle hiljaisella äänellä.
Minä olin teltan toisella puolella.
En astunut esiin, en kysynyt mitään.
Kuuntelin sanoja verhon takana,
ja pelko heräsi sydämessäni.
”Poikani”, Yitz’chak sanoi Esaville,
”minä olen tullut vanhaksi.
En tiedä kuolemani päivää,
ota siis aseesi ja mene kedolle.
Metsästä minulle riistaa,
valmista ruokaa, jota rakastan.
Tuo se minulle syötäväksi,
että siunaisin sinut ennen kuolemaani.”
Esav lähti nopeasti kedolle,
isänsä siunaus mielessään.
Minä jäin kuulemieni sanojen kanssa
ja muistin Adonain vastauksen.
Minä kuulin isän suunnitelman,
ja pelkäsin lupauksen katoavan.
Sen sijaan että olisin odottanut Sinua,
aloin itse ohjata tapahtumia.
Minä kuulin isän suunnitelman,
mutta en puhunut totuutta ääneen.
Kun yritin suojella Sinun lupaustasi,
rikoin luottamuksen kodissamme.
Kutsuin Ya’akovin luokseni:
”Kuulin isäsi puhuvan Esaville.
Hän aikoo syödä hänen ruokansa
ja siunata hänet Adonain edessä.
Kuuntele nyt tarkasti ääntäni,
tee niin kuin minä käsken sinua.
Hae laumasta kaksi hyvää kiliä,
minä valmistan niistä isäsi ruoan.
Sinä viet sen hänen eteensä,
hän syö ja siunaa sinut.
Meidän täytyy toimia nopeasti,
ennen kuin veljesi palaa kedolta.”
Sanoin toimivani profetian tähden,
mutta sydämessäni asui pelko.
Jos Adonai oli luvannut nuoremmalle,
miksi en voinut luottaa Häneen?
Minä kuulin isän suunnitelman,
ja pelkäsin lupauksen katoavan.
Sen sijaan että olisin odottanut Sinua,
aloin itse ohjata tapahtumia.
Minä kuulin isän suunnitelman,
mutta en puhunut totuutta ääneen.
Kun yritin suojella Sinun lupaustasi,
rikoin luottamuksen kodissamme.
Ya’akov katsoi minua peloissaan:
”Esav on karvainen, minä sileäihoinen.
Jos isä koskettaa minua,
hän huomaa minun pettävän häntä.
Silloin en saa siunausta,
vaan tuon ylleni kirouksen.”
Minä vastasin liian nopeasti:
”Tulkoon kirouksesi minun päälleni.
Kuuntele vain ääntäni, poikani.
Mene ja tuo minulle kilit.”
Hän lähti, ja minä valmistin ruoan
Yitz’chakin rakastamalla tavalla.
Otin Esavin parhaat vaatteet,
jotka olivat luonani teltassa.
Puin ne Ya’akovin ylle,
peitin totuuden tutulla tuoksulla.
Asetin vuohennahat hänen käsilleen
ja hänen sileän kaulansa ympärille.
Annoin ruoan ja leivän hänelle,
kaiken valmiina petosta varten.
Katsoin poikaani veljensä vaatteissa,
enkä enää nähnyt tietä takaisin.
Suunnitelma, jonka olin aloittanut,
vaati aina uuden valheen.
Adonai, Sinä olit puhunut minulle
ennen poikieni syntymää.
Sinun sanasi ei tarvinnut naamioita,
ei vuohennahkoja eikä valhetta.
Olisin voinut puhua Yitz’chakille,
olisin voinut tuoda asian valoon.
Olisin voinut odottaa Sinun aikaasi,
mutta pelkäsin menettäväni hallinnan.
Usko muuttui minun käsissäni
kiireeksi, joka ei kuunnellut.
Rakkaus Ya’akovia kohtaan muuttui
teoksi Esavia vastaan.
”Tulkoon kirous minun päälleni”, sanoin,
ymmärtämättä sanojeni painoa.
En nähnyt vielä Esavin kyyneliä,
enkä Ya’akovin pitkää maanpakoa.
Minä kuulin isän suunnitelman,
ja rakensin salaisuuden sen ympärille.
Yksi perhe, kaksi suunnitelmaa,
eikä kukaan puhunut toiselleen.
Minä kuulin isän suunnitelman,
mutta en kysynyt Sinun tietäsi.
Kun ihminen yrittää täyttää profetian,
hän voi täyttää kodin kivulla.
Minä kuulin isän suunnitelman,
ja pelkäsin lupauksen katoavan.
Sen sijaan että olisin odottanut Sinua,
aloin itse ohjata tapahtumia.
Minä kuulin isän suunnitelman,
ja lähetin poikani isänsä eteen.
Kun yritin suojella Sinun lupaustasi,
rikoin luottamuksen kodissamme.
Adonai, Sinun sanasi olisi kestänyt
ilman minun petollista apuani.
Mutta nyt Ya’akov kantoi ruoan
ja astui sokean isänsä telttaan.
Teltan verho sulkeutui hänen takanaan.
Minä jäin ulkopuolelle kuuntelemaan.
Sitten kuulin Yitz’chakin kysyvän:
”Kuka sinä olet, poikani?”
Ja Ya’akov vastasi
veljensä nimellä.
Siunauksen hinta
Ensimmäinen Mooseksen kirja 27:11–46; 28:1–5
Teltan sisältä kuului isän ääni:
”Ääni on Ya’akovin ääni,
mutta kädet ovat Esavin kädet.”
Pidätin hengitystäni verhon takana.
Petos oli hetken onnistumassa,
mutta jokainen sana lisäsi sen hintaa.
Siunaus oli lähellä Ya’akovia,
ja perheemme kaukana toisistaan.
Yitz’chak söi valmistamani ruoan,
joi viinin poikansa kädestä.
Hän pyysi Ya’akovia lähemmäksi
ja tunsi Esavin vaatteiden tuoksun.
Sitten hän lausui siunauksen:
”Adonai antakoon sinulle
taivaan kastetta ja maan rikkautta,
viljaa ja viiniä runsaasti.
Kansat palvelkoot sinua,
ole veljiesi herra.
Kirottu olkoon se, joka sinua kiroaa,
siunattu se, joka sinua siunaa.”
Ya’akov lähti isänsä luota
siunaus harteillaan.
Tuskin telttakangas oli sulkeutunut,
kun Esav palasi kedolta.
Mikä oli siunauksen hinta?
Veljen huuto, isän vapina.
Poika sai sanat, joita tavoittelimme,
mutta menetti kotinsa samana päivänä.
Mikä oli siunauksen hinta?
Luottamus särkyi teltassamme.
Adonain lupaus ei tarvinnut valhetta,
mutta me valitsimme sen kuitenkin.
Esav valmisti isänsä ruoan
ja kantoi sen iloisena sisään:
”Nouskoon isäni ja syököön,
että siunaisit minut.”
Yitz’chak kysyi: ”Kuka sinä olet?”
”Minä olen poikasi Esav.”
Silloin Yitz’chak alkoi vapista,
eikä kukaan voinut pysäyttää totuutta.
”Kuka sitten toi minulle riistaa?
Minä söin ja siunasin hänet.
Hän on oleva siunattu.”
Sanat jäivät telttaan kuin tuomio.
Kun Esav kuuli isänsä sanat,
hän huusi suurella, katkeralla huudolla:
”Siunaa minutkin, isäni!
Eikö sinulla ole siunausta minulle?”
Mikä oli siunauksen hinta?
Veljen huuto, isän vapina.
Poika sai sanat, joita tavoittelimme,
mutta menetti kotinsa samana päivänä.
Mikä oli siunauksen hinta?
Luottamus särkyi teltassamme.
Adonain lupaus ei tarvinnut valhetta,
mutta me valitsimme sen kuitenkin.
Esav sanoi sydämessään:
”Kun isäni suruaika päättyy,
minä surmaan veljeni Ya’akovin.”
Viha oli saanut nimen ja suunnan.
Kun hänen sanansa kerrottiin minulle,
kutsuin Ya’akovin jälleen luokseni:
”Veljesi lohduttaa itseään ajatuksella,
että hän ottaa sinulta hengen.
Kuuntele nyt ääntäni, poikani.
Pakene veljeni Lavanin luo Haraniin.
Viivy siellä muutamia päiviä,
kunnes Esavin viha laantuu.
Kun hän unohtaa, mitä hänelle teit,
lähetän sanan ja haen sinut takaisin.
Miksi menettäisin teidät molemmat
samana päivänä?”
Sanoin: ”Muutamia päiviä”,
kuin ero olisi ollut lyhyt.
Mutta en tiennyt, kuinka pitkän tien
Ya’akov joutuisi kulkemaan.
Minä olin sanonut:
”Tulkoon kirouksesi minun päälleni.”
Nyt ymmärsin, ettei seurauksia
voinut kantaa vain yksi ihminen.
Yitz’chak kantoi petettyä luottamusta.
Esav kantoi menetettyä siunausta.
Ya’akov kantoi veljensä vihaa.
Minä kannoin poikani lähtöä.
Me saimme sen, mitä tavoittelimme,
mutta emme siinä muodossa kuin toivoimme.
Siunaus jäi Ya’akoville,
mutta rauha lähti teltastamme.
Adonai, Sinun sanasi pysyi,
vaikka meidän tekomme olivat väärät.
Sinun uskollisuutesi ei tee valheesta hyvää,
mutta armosi voi jatkaa särkyneestä.
Tämä oli siunauksen hinta:
tyhjä paikka yhteisellä aterialla.
Ya’akovin ääni ei enää kuulunut
Saaran teltan seinien sisällä.
Tämä oli siunauksen hinta:
Esavin katkeruus ja minun ikäväni.
Yritin pitää yhden pojan lähellä,
ja jouduin lähettämään hänet pois.
Mikä oli siunauksen hinta?
Veljen huuto, isän vapina.
Poika sai sanat, joita tavoittelimme,
mutta menetti kotinsa samana päivänä.
Mikä oli siunauksen hinta?
Perhe hajosi eri teille.
Adonain lupaus kulki eteenpäin,
mutta meidän haavamme kulkivat mukana.
Mikä oli siunauksen hinta?
Sitä ei voi mitata kullalla.
Väärillä keinoilla tavoiteltu hyvä
voi jättää pitkän varjon jälkeensä.
Ya’akov pakkasi vähän mukaansa.
Ei juhlaa, ei kameleiden saattoa,
vain kiireinen lähtö yön ja aamun rajalla.
Minä seisoin jälleen portilla,
kuten silloin, kun itse olin lähtenyt.
Mutta tällä kertaa
en lähtenyt mukaan.
Katsoin poikani katoavan tielle
ja kuiskasin:
”Adonai, varjele häntä
siellä, minne minä hänet lähetin.”
Lupaus kulki kauttani
Ensimmäinen Mooseksen kirja 24:60; 25:21–23; 27:27–29; 28:1–5, 13–15; 49:31
Kaikki alkoi kaivon reunalta,
ruukusta ja muukalaisen pyynnöstä.
Minä annoin vettä kameleille
tietämättä, mitä hetki kantoi.
Sitten minulta kysyttiin:
”Tahdotko lähteä?”
Minä vastasin: ”Minä lähden”,
ja koko elämäni suunta muuttui.
Kuljin aavikon halki Yitz’chakin luo,
näin hänet kedolla illan suussa.
Saaran teltassa syttyi valo,
ja kahdesta vieraasta tuli perhe.
Kaksikymmentä vuotta odotimme,
kunnes rukoukseen annettiin vastaus.
Kaksi poikaa kasvoi sisälläni,
kaksi kansaa samassa kohdussa.
Minä kuulin profeetallisen sanan,
mutta en aina osannut odottaa.
Yritin omilla käsilläni varmistaa
sen, minkä Adonai oli luvannut.
Lupaus kulki kauttani,
mutta se ei ollut minun hallittavani.
Adonai pysyi uskollisena,
vaikka minä en aina pysynyt.
Lupaus kulki kauttani
sukupolvelta seuraavalle.
Minun virheeni eivät voineet kumota
liiton Jumalan uskollisuutta.
Rakastin Ya’akovia tavalla,
joka työnsi Esavia kauemmaksi.
Puin toisen poikani veljensä vaatteisiin
ja lähetin hänet isänsä eteen.
Siunaus lausuttiin, mutta kotimme särkyi.
Esavin huuto täytti teltan.
Ya’akov joutui lähtemään pakoon,
ja minä jäin kantamaan ikävää.
Luulin eron kestävän vain hetken,
muutamia päiviä veljeni luona.
Mutta tie Haraniin oli pitkä,
ja vuodet kulkivat hitaasti.
Raamattu ei kerro viimeisistä vuosistani,
ei avaa kaikkea hiljaisuutta.
Mutta se kertoo, ettei Adonai
jättänyt lupausta kesken.
Lupaus kulki kauttani,
mutta se ei ollut minun hallittavani.
Adonai pysyi uskollisena,
vaikka minä en aina pysynyt.
Lupaus kulki kauttani
sukupolvelta seuraavalle.
Minun virheeni eivät voineet kumota
liiton Jumalan uskollisuutta.
Ya’akov näki Betelissä unen,
portaat maan ja taivaan välillä.
Adonai vahvisti hänelle liiton,
jonka Hän oli antanut Abrahamille.
Ya’akov palasi kerran luvattuun maahan,
ja hänen nimekseen annettiin Israel.
Hänen pojistaan kasvoivat sukukunnat,
joita en nähnyt sylissäni.
Esavistakin kasvoi suuri kansa,
sillä Adonai näki myös hänet.
Vaikka veljesten tiet erosivat,
kumpikaan ei kadonnut Hänen silmistään.
Minä en ollut kertomuksen sankari,
olin nainen armon varassa.
Rohkea yhdessä hetkessä,
pelokas ja hallitseva toisessa.
Annoin vettä avoimin käsin,
mutta myöhemmin tartuin liian lujasti.
Luotin Adonain johdatukseen lähtiessäni,
mutta en odottanut Häntä kodissani.
Silti Hän kirjoitti historiaansa
epätäydellisten ihmisten kautta.
Hän ei kutsunut pahaa hyväksi,
mutta Hän ei hylännyt liittoaan.
Ya’akovista tuli Israel,
Israelista nousivat kuninkaat.
Ja sukupolvien halki lupauksen tie
kulki kohti Messias Yeshuaa.
Lupaus kulki kauttani,
kaivolta tuleviin sukupolviin.
En nähnyt kertomuksen täyttymystä,
mutta Adonai näki sen alusta asti.
Lupaus kulki kauttani,
ei minun ansioni tähden.
Armo kantoi särkyneen perheen
kohti Adonain päämäärää.
Lupaus kulki kauttani,
Rivkasta Ya’akoviin ja Israeliin.
Adonai pysyi uskollisena
sukupolvesta sukupolveen.
Lupaus kulki kauttani,
mutta kaikki kunnia kuuluu Hänelle.
Hän muistaa liittonsa ikuisesti,
Hänen sanansa ei palaa tyhjänä.
Lupaus kulki kauttani,
kohti Messiasta ja lunastusta.
Yeshuassa toivo avautuu kansoille,
mutta juuret pysyvät Israelissa.
Lupaus kulki kauttani,
ja kulkee yhä eteenpäin.
Ihmisen heikkous ei voi sammuttaa
Adonain uskollisuuden valoa.
Makpelan luolassa lepäävät
Abraham ja Saara,
Yitz’chak ja Rivka.
Sukupolvet kulkevat ohi,
mutta liiton kertomus jatkuu.
Minä lähdin kerran tietämättä,
mihin polku johtaisi.
Nyt näen:
lupaus kulki kauttani,
mutta sen täytti Adonai.