Mirjamin laulu – Vapautuksen veden äärellä
Teema: rohkeus, Exodus, profeetallinen ylistys, epäonnistuminen ja ennalleen asettaminen
Raamatunkohdat: 2. Moos. 1–15; 4. Moos. 12 ja 20
Mirjamin elämä alkaa Niilin rannalta ja kohoaa meren rannalla vapautetun kansan ylistyslauluksi.
Mirjamin laulu – Vapautuksen veden äärellä
Mirjamin laulu – Vapautuksen veden äärellä on Kol HaBritin kahdentoista laulun mittainen kertomus rohkeudesta, vapautuksesta, profeetallisesta ylistyksestä ja armosta, joka kantaa myös epäonnistumisen läpi. Albumi seuraa Mirjamin elämää Egyptin sorrosta Kaislameren rannalle ja erämaan koettelemuksiin saakka.
Kertomus alkaa maailmasta, jossa farao yrittää tukahduttaa Israelin tulevaisuuden. Heprealaisia poikalapsia uhkaa kuolema, mutta kätilöt Shifra ja Pua pelkäävät enemmän Adonaita kuin kuningasta. Myös Mirjam kasvaa tämän rohkean vastarinnan keskellä. Hän vartioi kaislikkoon jätettyä veljeään ja toimii ratkaisevalla hetkellä viisaasti: juuri hänen aloitteensa ansiosta vauva Moshe palautuu oman äitinsä hoitoon.
Vuosien kuluttua Moshe palaa Egyptiin Adonain kutsumana. Karitsan yönä Israel valmistautuu lähtöön, ja veren merkki suojaa perheitä tuomiolta. Albumi kulkee Pesachin yön jännityksestä meren rannalle, jossa kansa näyttää joutuneen mahdottomaan tilanteeseen: faraon sotajoukko lähestyy takaa ja vesi sulkee tien edestä.
Kun Adonai avaa tien meren halki, orjien kansa kulkee kuivaa maata vapauteen. Toisella rannalla Mirjam ottaa rummun käteensä, ja Israelin naiset seuraavat häntä tanssien. Hänen laulunsa ei ole vain henkilökohtainen riemunpurkaus, vaan koko lunastetun kansan vastaus Adonain tekoihin: hevonen ja ratsastaja on syösty mereen, mutta Israel on tuotu turvaan.
Vapautuminen Egyptistä ei kuitenkaan päätä kansan vaikeuksia. Erämaassa tarvitaan vettä, ravintoa, kärsivällisyyttä ja luottamusta. Mirjamin elämä muistuttaa, että voimakaskaan johtaja ei ole erehtymätön. Kun hän puhuu veljeään Moshea vastaan, seurauksena on sairaus ja seitsemän päivän eristäminen leirin ulkopuolelle. Kansa ei silti jatka matkaa ilman häntä. Mirjam odotetaan takaisin yhteisön keskelle.
Albumi ei peitä Mirjamin lankeemusta, mutta se ei myöskään anna epäonnistumisen määritellä hänen koko elämäänsä. Adonain kuritus johtaa palautumiseen, ja armo antaa mahdollisuuden palata takaisin kutsumukseen. Mirjam säilyy profeettana ja yhtenä niistä johtajista, joiden kautta Adonai toi kansansa pois Egyptistä.
Musiikillisesti albumi yhdistää elokuvallisen messiaanisen juutalaisen folk-musiikin ja suomalaisen ylistyslaulun. Mirjamin vahva naisääni saa rinnalleen lämpimän kuoron, pianon, jouset, oudin, käsirummut ja tamburiinin. Musiikillinen matka alkaa orjuuden painostavasta hiljaisuudesta, kasvaa meren rannalla voimakkaaksi vapautuksen lauluksi ja hiljenee erämaan rukoukseen ennen viimeistä toivon täyttämää ylistystä.
Albumi pitää Israelin Egyptistä vapautumisen historiallisena ja liittoon kuuluvana tapahtumana. Pesachin karitsa, veren suoja ja matka orjuudesta vapauteen avaavat samalla näkymän Yeshuaan, Jumalan Karitsaan ja suurempaan lunastukseen. Kuten Israel kulki kuoleman uhasta vapauteen, Yeshua kutsuu ihmisen synnin orjuudesta uuteen elämään.
Albumin päätöslaulu Mirjamin laulu ei vaiennut muistuttaa, että yhden ihmisen ääni voi liittyä sukupolvien ylistykseen. Mirjamin ruumis jäi erämaahan, mutta hänen laulunsa jatkui Israelin kansan muistissa. Rummut, tanssi ja meren rannalla lausuttu ylistys kantavat edelleen sanomaa Adonain uskollisuudesta.
Kol HaBritin Mirjamin laulu – Vapautuksen veden äärellä on kertomus tytöstä, joka vartioi veljeään joen rannalla, profeetasta, joka johti naiset ylistykseen, ja ihmisestä, jonka Adonai palautti epäonnistumisen jälkeen. Ennen kaikkea se on laulu Jumalasta, joka kuulee sorrettujen huudon, avaa tien mahdottoman läpi ja johdattaa kansansa vapauteen.
Orjuuden keskellä syntynyt →
2. Moos. 1:8–14; Miika 6:4
Tiilien lyönnit halkoivat aamua,
huudot vaikenivat Niilin tuuleen.
Minä synnyin kansan keskelle,
jonka nimeä farao pelkäsi.
Isämme rakensivat vieraita kaupunkeja,
savi tarttui heidän käsiinsä.
Mitä enemmän Egypti meitä painoi,
sitä enemmän kansamme kasvoi.
Vartijat kovensivat ikeemme,
päivät täyttyivät raskaasta työstä.
Mutta iltaisin teltoissa kuiskattiin
Abrahamin, Yitzchakin ja Ya’akovin Jumalasta.
Farao näki vain orjien joukon,
Sinä näit liittosi kansan.
Egypti laski valmistetut tiilet,
Sinä laskit lastemme kyyneleet.
Orjuuden keskellä synnyin,
mutta orjuutta varten en syntynyt.
Adonai, Sinä kuulit kansasi huudon,
et unohtanut Israelia.
Orjuuden keskellä synnyin,
mutta sydämessäni eli laulu.
Vaikka meri ei ollut vielä auennut,
vapautus oli jo Sinun kädessäsi.
Äitimme synnyttivät pelon varjossa,
poikalapsia uhkasi Niilin virta.
Jokainen vastasyntyneen hengenveto
oli faraon käskyä suurempi.
Opin puhumaan hiljaisella äänellä,
opin liikkumaan vartijoiden näkemättä.
Opin, ettei rohkeus aina huuda,
joskus se vain varjelee elämää.
Kun kuningas käski kuolemaa,
Sinä kasvatit vapautuksen siementä.
Kun Egypti sulki kaikki tiet,
Sinä valmistit tien veden läpi.
Orjuuden keskellä synnyin,
mutta orjuutta varten en syntynyt.
Adonai, Sinä kuulit kansasi huudon,
et unohtanut Israelia.
Orjuuden keskellä synnyin,
mutta sydämessäni eli laulu.
Vaikka meri ei ollut vielä auennut,
vapautus oli jo Sinun kädessäsi.
En vielä pitänyt rumpua kädessäni,
en seissyt naisten edessä profeettana.
Olin vain heprealainen tyttö,
joka kuunteli vanhempiensa rukouksia.
Mutta Sinä tunsit tulevat päiväni,
Niilin rannan ja kaislameren.
Sinä tiesit, että kerran ääneni
johtaisi Israelin tyttäret laulamaan.
En tiennyt, että veljeni kautta
faraon valta kerran murtuisi.
En tiennyt, että minun nimeni
mainittaisiin vapauttajien joukossa.
Orjuuden keskellä synnyin,
mutta orjuutta varten en syntynyt.
Adonai, Sinä kuulit kansasi huudon,
et unohtanut Israelia.
Orjuuden keskellä synnyin,
mutta sydämessäni eli laulu.
Vaikka meri ei ollut vielä auennut,
vapautus oli jo Sinun kädessäsi.
Sinä näit meidät,
kun maailma kulki ohitsemme.
Sinä kuulit meidät,
kun huutomme hukkui työn ääniin.
Sinä muistit liiton,
jonka teit isiemme kanssa.
Sinä et ollut kaukana,
vaikka emme vielä nähneet kättäsi.
Mooses ei vielä seissyt faraon edessä,
Aaron ei vielä puhunut kansalle.
Minun rumpuni odotti vielä hiljaa,
mutta Sinä olit jo astunut alas vapauttamaan.
Orjuuden keskellä synnyin,
Sinun katseesi alla kasvoin.
Adonai, ennen kuin tunsin tehtäväni,
Sinä tunsit minut nimeltä.
Orjuuden keskellä synnyin,
mutta orjuutta varten en syntynyt.
Adonai, Sinä kuulit kansasi huudon
ja muistit liittosi Israelin kanssa.
Orjuuden keskellä synnyin,
mutta sydämessäni kasvoi laulu.
Vielä jonakin päivänä meren rannalla
nostaisin rummun ja ylistäisin Sinua.
Orjuuden keskellä synnyin,
mutta vapautuksen ääni kutsui.
Farao rakensi valtakuntaansa tiilistä,
Sinä rakensit kansaa lupaustasi varten.
Tiilien lyönnit kuuluivat yhä,
Niili virtasi pimeässä.
Mutta yhden heprealaistytön sydämessä
alkoi hiljaa vapautuksen rytmi.
Äidit, jotka eivät totelleet faraota →
2. Moos. 1:15–22
Kuningas puhui korkealta valtaistuimeltaan,
mutta kaksi naista kuuli korkeamman äänen.
Farao käski heitä palvelemaan kuolemaa,
he valitsivat elämän.
Shifra ja Puah kutsuttiin palatsiin,
salainen käsky lausuttiin heille:
”Kun heprealaiselle syntyy poika,
älkää antako hänen nähdä huomista.”
Kulta välkehti faraon ympärillä,
sotilaat vartioivat hänen sanaansa.
Mutta kätilöt pelkäsivät Adonaita
enemmän kuin Egyptin kuningasta.
Heillä ei ollut miekkaa kädessään,
ei joukkoja eikä vaikutusvaltaa.
Heillä oli vain uskollinen sydän
ja vastasyntynyt suojeltavanaan.
Äidit, jotka eivät totelleet faraota,
vartioivat elämää yön keskellä.
Kun valtakunta määräsi lapset kuolemaan,
he kuuntelivat elämän Jumalaa.
Äidit, jotka eivät totelleet faraota,
sytyttivät toivon Egyptin pimeyteen.
Yksi pelastettu hengitys kerrallaan
vapautuksen tie alkoi avautua.
Farao kysyi: ”Miksi teitte tämän?
Miksi annoitte poikien jäädä eloon?”
He seisoivat mahtavan miehen edessä,
mutta eivät luovuttaneet lapsia hänelle.
Adonai teki kätilöille hyvää,
ja Israelin kansa vahvistui.
Mitä enemmän kuolema vaati itselleen,
sitä enemmän elämä nousi sitä vastaan.
He eivät tienneet, minkä lapsen kautta
vapauttaja kerran nousisi.
He vain tiesivät, ettei ihmisellä
ollut oikeutta sammuttaa annettua elämää.
Äidit, jotka eivät totelleet faraota,
vartioivat elämää yön keskellä.
Kun valtakunta määräsi lapset kuolemaan,
he kuuntelivat elämän Jumalaa.
Äidit, jotka eivät totelleet faraota,
sytyttivät toivon Egyptin pimeyteen.
Yksi pelastettu hengitys kerrallaan
vapautuksen tie alkoi avautua.
Kun kätilöt eivät täyttäneet käskyä,
farao puhui koko kansalleen:
”Heittäkää jokainen heprealainen poika Niiliin,
mutta antakaa tyttöjen elää.”
Hän ei tiennyt tyttöjen rohkeudesta,
ei äitien murtumattomasta uskosta.
Hän ei tiennyt, että juuri naisten kädet
varjelisivat hänen valtansa murtajan.
Yocheved kätki poikansa kolme kuukautta,
siskot vartioivat toistensa ovia.
Kun kuolema etsi lasta jokaisesta kodista,
rakkaus rakensi suojan hiljaisuudessa.
Äidit, jotka eivät totelleet faraota,
vartioivat elämää yön keskellä.
Kun valtakunta määräsi lapset kuolemaan,
he kuuntelivat elämän Jumalaa.
Äidit, jotka eivät totelleet faraota,
sytyttivät toivon Egyptin pimeyteen.
Yksi pelastettu hengitys kerrallaan
vapautuksen tie alkoi avautua.
Olin ehkä vielä lapsi heidän keskellään,
mutta opin heidän rohkeudestaan:
Jumalan pelko ei pakene kuninkaita,
se suojelee heikkoa heidän edessään.
Midrash kutsuu Puahia nuoren Mirjamin nimellä,
Toora itse ei sitä meille kerro.
Mutta hänen rohkeutensa ääni opetti minulle,
ettei faraolla ole viimeistä sanaa.
Kun meri kerran avautuisi
ja naiset nostaisivat rummut käsiinsä,
heidän laulunsa olisi alkanut jo täällä,
synnytyshuoneiden salaisessa vastarinnassa.
Äidit, jotka eivät totelleet faraota,
eivät tienneet nimiään laulettavan.
He vain tekivät sen, mikä oli oikein,
kun kukaan muu ei nähnyt.
Äidit, jotka eivät totelleet faraota,
vartioivat liiton tulevaisuutta.
Kun Egypti kumartui kuoleman edessä,
he kumartuivat vain Adonain edessä.
Äidit, jotka eivät totelleet faraota,
heidän uskonsa kulki lapsissa eteenpäin.
Yksi pelastettu hengitys kerrallaan
Israel kasvoi kohti vapauttaan.
Shifra ja Puah, Yocheved ja kaikki äidit,
teidän rohkeutenne ei joutunut unohduksiin.
Ennen Mooseksen sauvaa ja meren avautumista
naisten kädet olivat jo valinneet elämän.
Kuningas puhui valtaistuimeltaan,
mutta hänen käskynsä ei saanut kaikkea valtaa.
Egyptin pimeydessä kaksi kätilöä
sytytti ensimmäisen vapautuksen valon.
Kori kaislikossa →
2. Moos. 2:1–4
Aamu nousi Niilin ylle,
kaislat taipuivat tuulessa.
Äiti kantoi käsivarsillaan koria,
jossa nukkui pieni veljeni.
Kolme kuukautta olimme kätkeneet häntä,
varjelleet hänen jokaista ääntään.
Mutta seinät eivät voineet suojata ikuisesti,
faraon käsky kulki talosta taloon.
Äiti punoi papyruksesta korin,
siveli sen maapihkalla ja piellä.
Hän teki kuoleman virran keskelle
pienen arkin elämää varten.
Hänen kätensä viipyivät korin reunoilla,
ennen kuin hän päästi siitä irti.
Minä näin hänen huultensa liikkuvan,
vaikka en kuullut rukouksen sanoja.
Kori kaislikossa, lapsi virran varassa,
minä seurasin sinua rannalta.
En voinut pysäyttää vettä enkä faraota,
mutta Adonai ei päästänyt sinusta irti.
Kori kaislikossa, pieni elämä sisällä,
Egypti oli määrännyt sinut kuolemaan.
Mutta virta, jonka piti viedä sinut pois,
kantoi sinua kohti pelastusta.
Pysyin etäällä, kuten äiti käski,
liikuin varjoissa ruokojen takana.
Jokainen veden pyörre säikäytti minut,
jokainen linnun huuto pysäytti sydämeni.
En tiennyt, minne virta sinut veisi,
en tiennyt, kuka löytäisi sinut.
Tiesin vain, etten saanut kääntyä pois,
ennen kuin näkisin, mitä sinulle tapahtuisi.
Niili oli niellyt niin monta lasta,
niin monta nimeä ja äidin toivoa.
Nyt sen pinnalla kellui yksi kori,
ja koko tulevaisuutemme sen mukana.
Kori kaislikossa, lapsi virran varassa,
minä seurasin sinua rannalta.
En voinut pysäyttää vettä enkä faraota,
mutta Adonai ei päästänyt sinusta irti.
Kori kaislikossa, pieni elämä sisällä,
Egypti oli määrännyt sinut kuolemaan.
Mutta virta, jonka piti viedä sinut pois,
kantoi sinua kohti pelastusta.
Sitten näin faraon tyttären tulevan,
palvelijattarien kulkevan hänen kanssaan.
Hän huomasi korin kaislojen keskellä
ja lähetti naisen hakemaan sen.
Kun kansi avattiin, veljeni itki,
ja prinsessa tunsi sääliä.
Hän tiesi tämän olevan heprealainen lapsi,
mutta ei antanut virran ottaa häntä.
Faraon oma tytär nosti vedestä
lapsen, jonka farao oli tuominnut.
Kuninkaan käsky murtui myötätuntoon,
eikä palatsi tiennyt kasvattavansa vapauttajaa.
Kori kaislikossa, lapsi virran varassa,
minä seurasin sinua rannalta.
En voinut pysäyttää vettä enkä faraota,
mutta Adonai ei päästänyt sinusta irti.
Kori kaislikossa, pieni elämä sisällä,
Egypti oli määrännyt sinut kuolemaan.
Mutta virta, jonka piti viedä sinut pois,
kantoi sinua kohti pelastusta.
Sama vesi, johon pojat oli heitetty,
joutui kantamaan yhtä heistä turvaan.
Sama palatsi, josta käsky oli lähtenyt,
antaisi hänelle suojan vuosiksi.
Sinä käänsit ansan faraota vastaan,
käytit hänen omaa taloaan.
Siellä, missä kuolema vartioi virtaa,
Sinä valmistit Israelille vapauttajaa.
Ja minä, pieni sisar rannalla,
en vielä ymmärtänyt suunnitelmaasi.
Mutta opin, ettei Sinun kätesi ole lyhyt,
vaikka omat käteni joutuvat päästämään irti.
Kori kaislikossa, lapsi virran varassa,
minä en voinut kantaa sinua.
Mutta näkymätön käsi ohjasi koriasi
sinne, missä elämä odotti.
Kori kaislikossa, lapsi lupauksen varassa,
Adonai seurasi sinua vedellä.
Kun farao oli kirjoittanut kuoleman sanan,
Israelin Jumala kirjoitti toisen lopun.
Kori kaislikossa, Mooseksen alku,
vapautuksen ensimmäinen näkyvä askel.
Virta, jonka piti niellä heprealaiset lapset,
kantoi vapauttajan faraon taloon.
Kaislat liikkuivat jälleen hiljaa,
mutta mikään ei ollut ennallaan.
Minä astuin esiin piilopaikastani,
sillä tiesin, kenet kutsua.
Minä tiesin, kenet kutsua →
2. Moos. 2:5–10
Kori oli nostettu vedestä,
lapsen itku kuului rannalla.
Faraon tytär piti veljeäni sylissään,
ja minä astuin esiin kaislikosta.
Jalkani vapisivat hiekan päällä,
mutta en voinut jäädä piiloon.
Edessäni seisoi Egyptin prinsessa,
käsissään heprealainen lapsi.
Hän näki, mihin kansaan poika kuului,
mutta sääli oli herännyt hänessä.
Yksi hetki avautui eteeni kuin ovi,
ja tiesin, että minun täytyi puhua.
En tiennyt, mitä hän vastaisi,
en tiennyt, kutsuisiko hän vartijat.
Mutta rohkeus ei ollut pelottomuutta,
se oli askel, jonka otin pelosta huolimatta.
Minä tiesin, kenet kutsua,
tiesin, missä äiti odotti.
Kun farao tahtoi erottaa meidät,
Adonai avasi tien takaisin kotiin.
Minä tiesin, kenet kutsua,
sanat annettiin oikealla hetkellä.
Olin vain tyttö Niilin rannalla,
mutta Sinä käytit pientä ääntäni.
”Haenko sinulle heprealaisen naisen
imettämään tämän lapsen?” kysyin.
Prinsessa katsoi minua hetken
ja lausui yhden ainoan sanan: ”Mene.”
Juoksin nopeammin kuin koskaan ennen,
hiekka lensi paljaiden jalkojeni alta.
Äiti näki jo kaukaa kasvoistani,
ettei kertomuksemme ollut päättynyt.
Hän oli laskenut poikansa virralle
tietämättä, saisiko pitää häntä enää.
Nyt juuri faraon tyttären käsky
kutsui hänet takaisin lapsensa luo.
Minä tiesin, kenet kutsua,
tiesin, missä äiti odotti.
Kun farao tahtoi erottaa meidät,
Adonai avasi tien takaisin kotiin.
Minä tiesin, kenet kutsua,
sanat annettiin oikealla hetkellä.
Olin vain tyttö Niilin rannalla,
mutta Sinä käytit pientä ääntäni.
Prinsessa antoi lapsen äidin syliin:
”Ota tämä poika ja hoida häntä minulle.
Minä maksan sinulle hänen hoidostaan.”
Niin äiti sai jälleen kantaa omaa lastaan.
Egyptin valta joutui maksamaan siitä,
että heprealainen äiti suojeli poikaansa.
Faraon talo, joka oli määrännyt kuoleman,
ylläpiti nyt tulevan vapauttajan elämää.
Sinun viisautesi käänsi ansan,
ilman miekkaa ja taistelua.
Äidin syli, sisaren kysymys
ja prinsessan sääli palvelivat suunnitelmaasi.
Minä tiesin, kenet kutsua,
tiesin, missä äiti odotti.
Kun farao tahtoi erottaa meidät,
Adonai avasi tien takaisin kotiin.
Minä tiesin, kenet kutsua,
sanat annettiin oikealla hetkellä.
Olin vain tyttö Niilin rannalla,
mutta Sinä käytit pientä ääntäni.
Minä en avannut merta,
en seisonut vielä kansan edessä.
Minulla ei ollut sauvaa kädessäni,
vain kysymys huulillani.
Mutta pieni kysymys oikealla hetkellä
voi muuttaa kokonaisen tulevaisuuden.
Kun ihminen näkee vain sattuman,
Sinä kudot liiton tietä näkymättömissä.
Äiti sai opettaa hänelle ensimmäiset sanat,
kertoa Abrahamin, Yitzchakin ja Ya’akovin Jumalasta.
Ennen kuin palatsi kutsui häntä omakseen,
hän sai kuulla, mihin kansaan hän kuului.
Kun poika oli kasvanut suuremmaksi,
äiti vei hänet faraon tyttärelle.
Prinsessa otti hänet omaksi pojakseen
ja antoi hänelle nimeksi Mooses.
”Minä vedin hänet vedestä”, hän sanoi,
mutta Sinä olit vetävä kansasi orjuudesta.
Nimi muistutti koko hänen elämänsä ajan
vedestä, josta hänet oli nostettu.
Minä tiesin, kenet kutsua,
mutta Sinä olit kutsunut meidät kaikki.
Äidin varjelemaan, prinsessan armahtamaan,
minut astumaan esiin oikealla hetkellä.
Minä tiesin, kenet kutsua,
tiesin, missä äiti odotti.
Kun farao tahtoi erottaa meidät,
Adonai johdatti lapsen takaisin kotiin.
Minä tiesin, kenet kutsua,
Sinä annoit sanat oikealla hetkellä.
Pienen tytön rohkeasta kysymyksestä
avautui tie Israelin vapautukseen.
Minä tiesin, kenet kutsua,
mutta Sinä tiesit, kenet lähettäisit.
Kaislikossa itkevästä lapsesta
kasvaisi mies faraon eteen.
Kori jäi tyhjänä Niilin rannalle,
mutta äidin syli ei ollut enää tyhjä.
Minä kuljin heidän rinnallaan kotiin
ja kannoin sydämessäni ensimmäistä laulua.
Vapauttaja palasi Egyptiin →
2. Moos. 4:18–31; 6:2–8
Monet vuodet olivat kuluneet,
Egyptin taivas ei ollut muuttunut.
Tiilet kohosivat yhä kaupungeiksi,
mutta veljeni oli tulossa takaisin.
Kuulinko ensimmäisenä hänen saapumisestaan,
tunnistinko askeleet kaukaa?
Näinkö vielä miehen kasvoissa
lapsen, jota seurasin Niilin rannalla?
Hän oli lähtenyt Egyptistä yksin,
paennut faraon vihaa Midianiin.
Nyt hän palasi vaimo ja lapset mukanaan,
sauva kädessään ja kutsu sydämessään.
Toora ei kerro jälleennäkemistämme,
ei sanoja, joita lausuimme.
Mutta minä kysyn: itkimmekö yhdessä,
kun veljeni palasi kansansa luo?
Vapauttaja palasi Egyptiin,
ei omassa voimassaan vaan kutsuttuna.
Adonai oli kuullut Israelin huudon
ja muistanut liittonsa.
Vapauttaja palasi Egyptiin,
erämaan hiljaisuus mukanaan.
Sama lapsi, jonka vesi kerran kantoi,
tulisi johtamaan kansan veden läpi.
”Olin paimentamassa lampaita
Horevin, Jumalan vuoren, luona.
Siellä näin pensaan palavan liekeissä,
mutta tuli ei kuluttanut sitä.
Kuulin äänen kutsuvan nimeäni:
’Mooses, Mooses, älä tule lähemmäksi.
Riisu kengät jaloistasi,
sillä maa, jolla seisot, on pyhä.’”
”Hän sanoi nähneensä kansamme kärsimyksen,
kuulleensa työmiesten huudon.
Hän oli astunut alas vapauttamaan
ja lähettänyt minut faraon eteen.”
Vapauttaja palasi Egyptiin,
ei omassa voimassaan vaan kutsuttuna.
Adonai oli kuullut Israelin huudon
ja muistanut liittonsa.
Vapauttaja palasi Egyptiin,
erämaan hiljaisuus mukanaan.
Sama lapsi, jonka vesi kerran kantoi,
tulisi johtamaan kansan veden läpi.
Mooses sanoi: ”Kuka minä olen
menemään Egyptin kuninkaan eteen?”
Mutta kutsu ei perustunut hänen voimaansa,
vaan Jumalaan, joka lupasi olla hänen kanssaan.
Aaron lähti veljeämme vastaan,
kohtasi hänet Jumalan vuorella.
He kokosivat Israelin vanhimmat
ja kertoivat kaiken, minkä Adonai oli puhunut.
Kun merkit tehtiin kansan silmien edessä
ja sanoma saapui teltasta telttaan,
kansa uskoi, että Adonai oli nähnyt
lastensa kärsimyksen.
Vapauttaja palasi Egyptiin,
ei omassa voimassaan vaan kutsuttuna.
Adonai oli kuullut Israelin huudon
ja muistanut liittonsa.
Vapauttaja palasi Egyptiin,
Aaron kulki hänen rinnallaan.
Ja minä kuulin vanhan lupauksen
heräävän jälleen kansamme keskellä.
Abrahamin Jumala,
Yitzchakin Jumala,
Ya’akovin Jumala,
Sinä et unohtanut nimeämme.
Sinä näit ikeen harteillamme,
Sinä kuulit lasten itkun.
Sinä tunsit vartijoiden julmuuden
ja tulit vapauttamaan kansasi.
Mooses ei palannut sankarina,
joka luotti omaan rohkeuteensa.
Hän palasi miehenä, joka oli vastustellut,
mutta jonka Sinä olit lähettänyt.
Ja minä, hänen sisarensa, katselin
kuinka mennyt ja tuleva kohtasivat.
Niilin vedestä nostettu lapsi
seisoi nyt vapautuksen kynnyksellä.
Kun kansa kuuli, että Sinä olit nähnyt
ja tullut heidän ahdinkonsa luo,
he kumartuivat maahan ja palvoivat,
vaikka farao istui vielä valtaistuimellaan.
Kahleet eivät olleet vielä katkenneet,
eikä meri ollut vielä avautunut.
Mutta usko syntyi ennen vapautta,
koska Sinä olit muistanut liittosi.
Vapauttaja palasi Egyptiin,
ja toivo palasi hänen mukanaan.
Ei siksi, että tie olisi ollut helppo,
vaan koska Adonai oli puhunut.
Vapauttaja palasi Egyptiin,
ei yksin vaan Adonain lähettämänä.
Mooses, Aaron ja kansan vanhimmat
nousivat kuoleman valtakuntaa vastaan.
Vapauttaja palasi Egyptiin,
ja orjien selät alkoivat suoristua.
Sama lapsi, jonka vesi kerran kantoi,
tulisi johtamaan kansan veden läpi.
Vapauttaja palasi Egyptiin,
mutta todellinen Vapauttaja oli Adonai.
Hänen kätensä murskaisi faraon vallan,
Hänen nimensä johdattaisi Israelin ulos.
Tiilien lyönnit kuuluivat vielä,
mutta niiden alla kasvoi toinen ääni.
Se oli kansan heräävä toivo:
Adonai oli tullut vapauttamaan.
Karitsan yö →
2. Moos. 12:1–42
Aurinko laski Egyptin ylle,
mutta kukaan ei odottanut tavallista yötä.
Jokaisessa Israelin kodissa
valmistauduttiin lähtemään.
Mooses oli tuonut meille käskyn:
valitkaa karitsa jokaista taloa varten.
Virheetön, vuoden ikäinen eläin
pidettäköön luonamme määrättyyn iltaan.
Kun aurinko vajosi horisonttiin,
karitsa teurastettiin hämärän aikana.
Isä otti veren astiaan
ja kastoi iisopin siihen.
Veri siveltiin oven molempiin pieliin
ja yläpuolella olevaan kamanaan.
Se ei ollut Egyptin nähtäväksi,
vaan merkiksi Adonain edessä.
Karitsan yö, Pesachin yö,
veri ovenpielissä suojanamme.
Kun tuomio kulki Egyptin halki,
Adonai säästi liittonsa kansan.
Karitsan yö, lähtemisen yö,
sauva kädessä ja kengät jalassa.
Söimme kiireessä, valmiina kulkemaan,
sillä vapautuksen hetki oli tullut.
Karitsa paistettiin kokonaisena,
sitä ei syöty raakana eikä keitettynä.
Pöydällä olivat katkerat yrtit
ja matzah, leipä ilman hapatusta.
Katkeruus kertoi orjuuden vuosista,
happamaton leipä kiireisestä lähdöstä.
Jokainen pala muistutti meitä:
tämä yö erottaisi menneen tulevasta.
Vyö oli sidottu vyötäisillemme,
matkatavarat koottu oven viereen.
Emme vielä kuulleet käskyä lähteä,
mutta söimme kuin vapaat ihmiset.
Karitsan yö, Pesachin yö,
veri ovenpielissä suojanamme.
Kun tuomio kulki Egyptin halki,
Adonai säästi liittonsa kansan.
Karitsan yö, lähtemisen yö,
sauva kädessä ja kengät jalassa.
Söimme kiireessä, valmiina kulkemaan,
sillä vapautuksen hetki oli tullut.
Keskiyöllä Egyptistä nousi huuto,
sellaista ei ollut kuultu milloinkaan.
Faraon talosta vangin majaan
esikoisen menetys mursi hiljaisuuden.
Mutta niissä kodeissa, joiden ovilla
oli Adonain määräämä merkki,
tuho ei saanut astua sisälle,
vaan Hän kulki oven ohitse.
Emme pelastuneet oman voimamme vuoksi,
emme siksi, että olisimme Egyptiä parempia.
Turvamme oli siinä, että kuulimme
ja teimme niin kuin Adonai oli käskenyt.
Karitsan yö, Pesachin yö,
veri ovenpielissä suojanamme.
Kun tuomio kulki Egyptin halki,
Adonai säästi liittonsa kansan.
Karitsan yö, lähtemisen yö,
sauva kädessä ja kengät jalassa.
Söimme kiireessä, valmiina kulkemaan,
sillä vapautuksen hetki oli tullut.
Yöllä farao kutsui Mooseksen ja Aaronin:
”Nouskaa ja lähtekää kansani keskeltä.
Ottakaa lampaanne ja karjanne mukaan,
menkää palvelemaan Adonaita.”
Egyptiläiset kiirehtivät meitä lähtemään,
hopeaa, kultaa ja vaatteita annettiin mukaan.
Taikina kannettiin ennen kuin se ehti kohota,
ja kokonainen kansa lähti liikkeelle.
Orjat, jotka olivat rakentaneet faraon kaupungit,
kävelivät nyt pois hänen vallastaan.
Yksi yö ei pyyhkinyt pois kaikkia haavoja,
mutta se avasi portin vapauteen.
Muistakaa tämä yö sukupolvesta sukupolveen,
kertokaa siitä lapsillenne.
Kun he kysyvät: ”Mitä tämä palvelus merkitsee?”
sanokaa: ”Adonai toi meidät pois Egyptistä.”
Muistakaa veri ovenpielissä,
muistakaa matzah ja katkerat yrtit.
Muistakaa kiireiset askeleet pimeässä,
muistakaa Jumala, joka pitää liittonsa.
Ja kerran myöhempien sukupolvien keskellä
Pesachin merkitys avautuisi syvemmin:
lunastus osoittaisi kohti Messiasta,
mutta ei poistaisi ensimmäisen yön muistoa.
Israelin Pesach kertoo yhä,
kuinka Adonai vapautti kansansa.
Messias Yeshua kirkastaa lunastuksen toivon,
Jumalan uskollisuuden Israelille ja kansoille.
Karitsan yö, Pesachin yö,
pimeyden keskellä odotimme.
Oven ulkopuolella Egypti itki,
oven sisällä turvasimme sanaasi.
Karitsan yö, Pesachin yö,
veri ovenpielissä suojanamme.
Sinä teit eron Egyptin ja Israelin välille,
Adonai, ja toit kansasi ulos.
Karitsan yö, lähtemisen yö,
sauva kädessä ja kengät jalassa.
Söimme kiireessä, valmiina kulkemaan,
sillä vapautuksen hetki oli tullut.
Karitsan yö, muistamisen yö,
kertomus kulkee sukupolvesta sukupolveen.
Jumala, joka vapautti meidät Egyptistä,
ei unohda liittoaan milloinkaan.
Aamun ensimmäinen valo nousi,
mutta me emme enää jääneet odottamaan.
Ovet avattiin, askeleet yhdistyivät,
ja Israel lähti Egyptistä.
Tie kulki meren läpi →
2. Moos. 14
Edessämme oli Kaislameri,
takana faraon sotavaunut.
Erämaa sulki meidät sisäänsä,
eikä maan päällä näkynyt tietä.
Olimme lähteneet Egyptistä vapaina,
kantaneet matzahin ja muistot mukanamme.
Mutta pian maan tomu nousi taaksemme,
kun faraon armeija lähestyi.
Hevoset, vaunut ja sotilaiden huudot
palauttivat vanhan pelon sydämiimme.
Kansa katsoi Moosesta ja kysyi:
”Toitko meidät erämaahan kuolemaan?”
Edessä vesi, takana vihollinen,
ympärillä ainoastaan autiomaa.
Silloin veljeni nosti äänensä:
”Älkää pelätkö, pysykää lujina.”
Tie kulki meren läpi,
siellä, missä tietä ei ollut.
Adonai avasi veden kansalleen
ja johdatti meidät kuivalle maalle.
Tie kulki meren läpi,
yön ja syvyyden keskellä.
Kun oma voimamme ei voinut pelastaa,
Sinä, Adonai, taistelit puolestamme.
Pilvenpatsas siirtyi taaksemme,
Israelin ja Egyptin väliin.
Toisella puolella yö pysyi pimeänä,
toisella Sinun valosi johdatti meitä.
Mooses ojensi kätensä meren ylle,
ja itätuuli puhalsi koko yön.
Vesi vetäytyi Sinun käskystäsi,
syvyyden keskelle ilmestyi kuiva tie.
Katsoin vettä kohoamassa molemmin puolin,
kuulin lasten hengittävän pelosta.
Sitten ensimmäiset jalat astuivat eteenpäin,
ja koko Israel seurasi.
Tie kulki meren läpi,
siellä, missä tietä ei ollut.
Adonai avasi veden kansalleen
ja johdatti meidät kuivalle maalle.
Tie kulki meren läpi,
yön ja syvyyden keskellä.
Kun oma voimamme ei voinut pelastaa,
Sinä, Adonai, taistelit puolestamme.
Kerran seurasin yhtä pientä koria,
kun Niilin virta kantoi veljeäni.
Nyt näin kokonaisen kansan kulkevan
vesimuurien välistä kohti vapautta.
Äidit kantoivat lapsiaan sylissä,
vanhukset nojasivat sauvoihinsa.
Karja, teltat ja kaikki sukukunnat
kulkivat yhdessä meren pohjaa pitkin.
Jokainen askel kertoi samaa:
orjuus ei saanut meitä takaisin.
Vesi, joka kerran uhkasi lapsiamme,
oli nyt vapautuksen portti.
Tie kulki meren läpi,
siellä, missä tietä ei ollut.
Adonai avasi veden kansalleen
ja johdatti meidät kuivalle maalle.
Tie kulki meren läpi,
yön ja syvyyden keskellä.
Kun oma voimamme ei voinut pelastaa,
Sinä, Adonai, taistelit puolestamme.
Egyptin vaunut ajoivat jälkeemme,
hevoset syöksyivät avoimeen väylään.
Mutta aamuvartion aikana Adonai
saattoi heidän joukkonsa sekasortoon.
Vaunujen pyörät juuttuivat ja horjuivat,
sotilaat huusivat: ”Paetkaamme Israelia!
Adonai taistelee heidän puolestaan
Egyptiä vastaan!”
Kun viimeinen israelilainen oli rannalla,
Mooses ojensi jälleen kätensä.
Aamun koittaessa vedet palasivat,
eikä faraon valta seurannut meitä pidemmälle.
Emme rakentaneet siltaa,
emme kuivattaneet meren pohjaa.
Emme voittaneet vaunuja voimallamme,
emme ansainneet avautunutta tietä.
Sinä puhalsit tuulen,
Sinä pidit vedet erillään.
Sinä valaisit yömme,
Sinä toit meidät toiselle rannalle.
Egypti oli opettanut meidät kumartumaan,
mutta meren rannalla selkämme suoristuivat.
Ensimmäistä kertaa näimme omin silmin,
ettei farao ollut jumala.
Tie kulki meren läpi,
ja minä astuin sille vapisten.
Usko ei ollut pelon puuttumista,
vaan kulkemista Sinun sanasi varassa.
Tie kulki meren läpi,
siellä, missä tietä ei ollut.
Adonai avasi veden Israelille
ja johdatti kansansa kuivalle maalle.
Tie kulki meren läpi,
orjuudesta kohti liiton maata.
Se, mikä näytti meidän haudaltamme,
muuttui vapautuksen portiksi.
Tie kulki meren läpi,
ja aamun valo kohtasi meidät rannalla.
Kun näimme suuren tekosi, Adonai,
pelko muuttui kunnioitukseksi.
Meri oli jälleen hiljainen,
mutta kansan sisällä nousi ääni.
Katsoin naisia ja tartuin rumpuuni:
nyt oli aika laulaa.
Ottakaa rummut käsiinne →
2. Moos. 15:1–21
Naiset Israelin, katsokaa merta!
Katsokaa rantaa, jolla seisomme!
Yö on väistynyt, kahleet ovat poissa.
Ottakaa rummut käsiinne!
Mooses aloitti laulun kansalle,
ja koko Israel vastasi.
Adonai oli tullut voimaksemme,
Hänestä oli tullut pelastuksemme.
Faraon vaunut eivät seuranneet enää,
orjuuden tie oli sulkeutunut.
Seisoimme rannalla vapaina
ja näimme, mitä Adonai oli tehnyt.
Kyyneleet eivät olleet vielä kuivuneet,
mutta suru ei saanut viimeistä sanaa.
Jalat, jotka olivat paenneet koko yön,
olivat nyt valmiit tanssimaan.
Ottakaa rummut käsiinne,
nostakaa vapautuksen laulu!
Laulakaa Adonaille, sillä Hän on ylhäinen,
hevosen ja ratsastajan Hän syöksi mereen.
Ottakaa rummut käsiinne,
tulkaa kaikki naiset mukaani!
Egyptin kahleet jäivät veden alle,
Adonai on johtanut meidät vapauteen!
Minä otin rummun käteeni,
ja naiset lähtivät jäljessäni.
Rummut vastasivat sydänten lyöntiin,
tanssi nousi Kaislameren rannalla.
Äidit, jotka olivat suojelleet lapsiaan,
tyttäret, jotka olivat kantaneet taakkaa,
vanhat ja nuoret liittyivät lauluun,
sillä jokainen oli kulkenut meren läpi.
Me emme jääneet katsomaan sivusta,
kun kansa ylisti Vapauttajaansa.
Adonai oli pelastanut myös meidät,
siksi meidän äänemme nousi.
Ottakaa rummut käsiinne,
nostakaa vapautuksen laulu!
Laulakaa Adonaille, sillä Hän on ylhäinen,
hevosen ja ratsastajan Hän syöksi mereen.
Ottakaa rummut käsiinne,
tulkaa kaikki naiset mukaani!
Egyptin kahleet jäivät veden alle,
Adonai on johtanut meidät vapauteen!
Mi chamocha ba’elim, Adonai?
Kuka on Sinun kaltaisesi?
Kuka on pyhyydessäsi yhtä suuri,
ylistetty ja ihmeitä tekevä?
Sinä ojensit oikean kätesi,
maa nielaisi vihollisen vallan.
Uskollisuudessasi johdatit kansan,
jonka olit lunastanut itsellesi.
Kansat kuulevat ja vapisevat,
kun Sinun tekosi kerrotaan.
Sinä johdatat Israelin perintömaahan,
paikkaan, jonka olet valmistanut.
Ottakaa rummut käsiinne,
nostakaa vapautuksen laulu!
Laulakaa Adonaille, sillä Hän on ylhäinen,
hevosen ja ratsastajan Hän syöksi mereen.
Ottakaa rummut käsiinne,
tulkaa kaikki naiset mukaani!
Egyptin kahleet jäivät veden alle,
Adonai on johtanut meidät vapauteen!
Miksi kannoimme rummut mukanamme,
kun lähdimme kiireessä Egyptistä?
Koska jossakin sydäntemme syvyydessä
odotimme vielä laulun päivää.
Miksi säästimme tilaa tanssille,
vaikka edessä oli tuntematon erämaa?
Koska Adonai, joka oli kuullut huutomme,
ei vapauttaisi meitä vain uutta pelkoa varten.
Usko kantoi rumpuja ennen kuin meri aukesi,
toivo kulki mukanamme pimeässä.
Nyt lyökää niitä niin, että erämaa kuulee:
Israelin Jumala pitää liittonsa!
Ottakaa rummut!
Nostakaa laulu!
Adonai on tuonut meidät pois!
Ottakaa rummut!
Aloittakaa tanssi!
Orjuus ei hallitse meitä enää!
Ottakaa rummut käsiinne,
nostakaa vapautuksen laulu!
Laulakaa Adonaille, sillä Hän on ylhäinen,
hevosen ja ratsastajan Hän syöksi mereen.
Ottakaa rummut käsiinne,
tulkaa kaikki naiset mukaani!
Kaislameren rannalta sukupolville
kaikuu Israelin lunastuksen laulu.
Ottakaa rummut käsiinne,
antakaa koko maan kuulla:
Adonai hallitsee aina ja ikuisesti,
Hänen kuninkuutensa ei milloinkaan pääty!
Meri välkehti aamun valossa,
erämaa odotti edessämme.
Mutta ennen kuin jatkoimme matkaa,
me lauloimme ja tanssimme.
Vettä erämaan kansalle →
2. Moos. 15:22–27; 17:1–7; 4. Moos. 20:1–2
Meren laulu jäi taaksemme,
hiekka poltti jalkoja.
Vapaus oli alkanut,
mutta erämaa kysyi:
Keneen te nyt luotatte?
Kolme päivää kuljimme,
eikä vettä löytynyt.
Lasten huulet kuivuivat,
voimat alkoivat vähetä.
Kun viimein lähde näkyi,
sen vesi oli katkeraa.
Kansa antoi paikalle nimen:
Mara — katkeruus.
Mooses huusi Sinun puoleesi,
Adonai, Sinä kuulit taas.
Sinä näytit, mitä tehdä,
ja karvas vesi muuttui.
Anna vettä erämaan kansalle,
anna armosi virrata.
Kun me emme löydä lähdettä,
Sinä avaat kallion.
Vettä erämaan kansalle,
elämää janoaville.
Adonai, me muistamme:
Sinun kätesi kantaa meidät.
Maran jälkeen tuli Elim,
kaksitoista lähdettä,
seitsemänkymmentä palmua
levitti varjonsa yllemme.
Sinä tiesit janomme
jo ennen kuin sen sanoimme.
Katkeruuden jälkeen annoit
levon veden äärellä.
Erämaa ei ollut tyhjä,
sillä Sinä kuljit mukana.
Pilvi varjeli päivällä,
tuli valaisi yömme.
Anna vettä erämaan kansalle,
anna armosi virrata.
Kun me emme löydä lähdettä,
Sinä avaat kallion.
Vettä erämaan kansalle,
elämää janoaville.
Adonai, me muistamme:
Sinun kätesi kantaa meidät.
Refidimissä kansa kysyi:
”Onko Adonai keskellämme?”
Jano muuttui riidaksi,
pelko koviksi sanoiksi.
Mutta Sinä et hylännyt,
vaikka sydän horjui taas.
Horebin kalliosta
annoit veden virrata.
Midrash kertoo kaivosta,
joka kulki kansan rinnalla,
vedestä, joka muistettiin
Mirjamin ansion tähden.
Mutta Toora tekee selväksi:
vesi ei kuulunut minulle.
Adonai oli lähde,
Adonai antoi elämän.
Minä seisoin veden äärellä
lapsena veljeäni vartioiden.
Minä lauloin meren rannalla,
kun orjuuden tie sulkeutui.
Ja erämaassa opin tämän:
vapautettu kansakin tarvitsee
joka päivä armon vettä,
joka päivä Sinua.
Anna vettä erämaan kansalle,
pisara väsyneelle.
Kun uskomme käy pieneksi,
ole kallio keskellämme.
Vettä erämaan kansalle,
toivoa janoaville.
Adonai, Sinä yksin
olet elämämme lähde.
Anna vettä erämaan kansalle,
anna virran laajeta.
Katkeruuden lähteet paranna,
avaa kallio uudestaan.
Vettä erämaan kansalle,
armoa sukupolville.
Adonai, me muistamme:
Sinun uskollisuutesi kantaa!
Kaivo voi kadota näkyvistä,
ihmisen ääni voi vaieta.
Mutta Israelin Paimen
ei lakkaa huolehtimasta.
Vesi ei ollut minun.
Laulu ei ollut minun.
Kaikki tuli Sinulta,
Adonai — elämän Lähde.
Kun puhuin veljeäni vastaan →
4. Moos. 12:1–10
Minä olin laulanut vapaudesta,
johtanut naiset rummuineni.
Mutta laulajan kielikin voi haavoittaa,
jos sydän ei vartioi sanojaan.
Aaron ja minä puhuimme Moosesta,
hänen vaimostaan, hänen valinnoistaan.
Mutta sanojemme alla piili kysymys:
”Etkö Sinä puhu myös meidän kauttamme?”
Ylpeys pukeutui oikeuden vaatteisiin,
vertailu hiipi ajatuksiin.
Minä katsoin veljeni kutsumusta
ja unohdin oman paikkani.
Adonai kuuli jokaisen sanan,
myös sen, minkä sydän kätki.
Pilvipatsas laskeutui teltalle,
eikä mikään jäänyt salaiseksi.
Kun puhuin veljeäni vastaan,
Sinä pysäytit minut, Adonai.
Näytit, kuinka pieni sana
voi repiä yhteyden rikki.
Kun puhuin veljeäni vastaan,
Sinä et kuitenkaan hylännyt.
Nuhtelusi keskelläkin
Sinun armosi jäi luokseni.
Sinä kutsuit meidät kolme
ilmestysmajan ovelle.
Sanoit, että profeetalle
puhut näyissä ja unissa.
Mutta Mooses oli uskollinen,
Sinun huoneessasi nöyrä mies.
Hänelle puhuit kasvoista kasvoihin —
miksi emme pelänneet puhua?
Pilvi nousi teltan yltä,
ja ihoni muuttui valkeaksi.
Tsara’at kertoi ulospäin
sen, mikä oli kasvanut sisälläni.
Kun puhuin veljeäni vastaan,
Sinä pysäytit minut, Adonai.
Näytit, kuinka pieni sana
voi repiä yhteyden rikki.
Kun puhuin veljeäni vastaan,
Sinä et kuitenkaan hylännyt.
Nuhtelusi keskelläkin
Sinun armosi jäi luokseni.
Aaron kääntyi Mooseksen puoleen:
”Älä lue tätä synniksemme.”
Ja veli, jota olin loukannut,
ei vastannut katkeruudella.
Hän huusi Sinulle puolestani:
”El na, refa na la!”
”Jumala, minä pyydän,
paranna hänet nyt!”
Vain viisi sanaa,
mutta niissä oli laupeus.
Vain lyhyt rukous,
mutta se nousi puolestani.
Se, jota vastaan olin puhunut,
rukoili minun parastani.
Nöyryys vastasi ylpeyteeni,
armo voitti tuomion.
Opeta meitä vartioimaan
sydäntä, huulia ja kieltä.
Ettei totuudenkaan nimessä
rakkaus katoaisi sanoista.
Kun puhuin veljeäni vastaan,
Sinä veit minut hiljaisuuteen.
Seitsemäksi päiväksi ulkopuolelle,
kohtaamaan oman sydämeni.
Kun puhuin veljeäni vastaan,
kansa pysähtyi odottamaan.
Sinä annoit minulle aikaa
palata jälleen yhteyteen.
Kun puhuin veljeäni vastaan,
Sinä puhdistit minut, Adonai.
Et antanut lankeemukseni
olla kertomukseni loppu.
Kun puhuin veljeäni vastaan,
veljeni rukoili puolestani.
Nuhtelun ja armon kautta
Sinä johdit minut takaisin.
Erämaa odotti seitsemän päivää,
kukaan ei jatkanut ilman minua.
Kun palasin takaisin leiriin,
matka saattoi jälleen alkaa.
Adonai, varjele sydämeni.
Adonai, varjele kieleni.
Anna sanojeni rakentaa rauhaa
Sinun kansasi keskellä.
Seitsemän päivää leirin ulkopuolella →
4. Moos. 12:10–15
Leirin tulet loistivat kaukana,
mutta minä istuin yksin.
Rummut olivat vaienneet,
ja erämaa kuuli sydämeni.
Seitsemän päivää leirin ulkopuolella,
seitsemän yötä tähtien alla.
Ei paikkaa naisten keskellä,
ei laulua huulillani.
Sana, jonka olin lausunut,
ei palannut enää takaisin.
Nyt opin hiljaisuudessa,
kuinka syvästi kieli voi haavoittaa.
Mutta yön yli näin pilven,
Sinun läsnäolosi kansan yllä.
Vaikka olin leirin ulkopuolella,
en ollut Sinun katseesi ulkopuolella.
Seitsemän päivää leirin ulkopuolella,
mutta kansa ei lähtenyt ilman minua.
Armo pysäytti koko matkan,
kunnes sain palata takaisin.
Seitsemän päivää leirin ulkopuolella,
Sinä tutkit sydämeni, Adonai.
Et jättänyt minua erämaahan,
vaan avasit tien takaisin.
Ensimmäinen päivä oli raskas,
toinen täynnä häpeää.
Kolmantena muistin meren
ja laulun, jonka Sinä annoit.
Neljäntenä kaipasin veljeäni,
viidentenä kansani ääntä.
Kuudentena ymmärsin paremmin:
kutsumus ei tee ketään suureksi.
Seitsemäntenä aamu nousi,
valo lankesi hiekalle.
Sinä, joka nuhtelet pyhyydessä,
myös palautat laupeudessa.
Minun erehdykseni tunnettiin,
sitä ei voinut enää kätkeä.
Silti kansa odotti paikallaan —
langennuttakaan ei unohdettu.
Seitsemän päivää leirin ulkopuolella,
mutta kansa ei lähtenyt ilman minua.
Armo pysäytti koko matkan,
kunnes sain palata takaisin.
Seitsemän päivää leirin ulkopuolella,
Sinä tutkit sydämeni, Adonai.
Et jättänyt minua erämaahan,
vaan avasit tien takaisin.
En voinut muuttaa lausuttua,
mutta saatoin tunnustaa sen.
En voinut puolustaa ylpeyttäni,
mutta saatoin laskea sen maahan.
Ennalleen palauttaminen
ei tehnyt väärää oikeaksi.
Se kertoi, että Sinun armosi
on suurempi kuin lankeemukseni.
Opeta meitä odottamaan
sitä, joka jäi jälkeen.
Opeta meitä kantamaan
sitä, joka kulkee häpeän läpi.
Älköön kukaan jääkö yksin,
kun tie käy vaikeaksi.
Sinun kansasi jatkaa yhdessä,
kun Sinä johdat sitä eteenpäin.
Seitsemän päivää leirin ulkopuolella,
mutta rukous kantoi nimeäni.
Veljeni huusi Sinun puoleesi,
ja kansa odotti paluutani.
Seitsemän päivää leirin ulkopuolella,
sitten portti avattiin jälleen.
Minä astuin takaisin leiriin
nöyrempänä kuin ennen.
Seitsemän päivää leirin ulkopuolella,
mutta kertomukseni ei päättynyt siihen.
Armo nosti minut tomusta,
ja matka saattoi jatkua.
Seitsemän päivää leirin ulkopuolella,
sitten kansa lähti Paranin tielle.
Adonai, Sinä kuljit edellämme,
enkä ollut enää yksin.
Otin rummun jälleen käteeni,
mutta ennen kuin aloin laulaa,
kuuntelin hiljaa Sinun ääntäsi.
Sillä palautettu sydän tietää:
jokainen laulu on armoa,
jokainen askel on lahja,
jokainen paluu tulee Sinulta.
Mirjamin laulu ei vaiennut →
4. Moos. 20:1–2; Miika 6:4; Ilm. 15:2–4
Kadeshissa erämaa hiljeni,
yksi ääni oli poissa.
Mirjam sulki silmänsä,
mutta hänen laulunsa jäi elämään.
En astunut luvattuun maahan,
en nähnyt Jordanin rantoja.
Vaellukseni päättyi erämaahan,
kansani matka jatkui.
Olin kerran tyttö Niilin rannalla,
vartioin koria kaislikossa.
Nyt sama Adonai, joka varjeli silloin,
otti viimeisen askeleeni käteensä.
Ihmisen päivät päättyvät,
mutta Sinun liittosi pysyy.
Sukupolvi vaihtuu toiseen,
mutta Sinun uskollisuutesi ei muutu.
Mirjamin laulu ei vaiennut,
se kulki lasten sydämiin.
”Laulakaa Adonaille,
Hän on korkealle korotettu!”
Mirjamin laulu ei vaiennut,
se nousi meren rannalta.
Vapauden Jumala elää,
ja Hänen armonsa kantaa yhä.
Rumpuni jäi toisiin käsiin,
askeleeni uusiin jalkoihin.
Nuoret naiset oppivat laulun,
jonka meri kerran kuuli.
He kertoivat tyttäriensä tyttärille,
kuinka orjuuden kahleet murtuivat.
Ei faraon voima eikä syvä vesi
voinut kumota Sinun lupaustasi.
Laulu ei kuulunut laulajalle,
vaan Hänelle, joka pelastaa.
Kun yksi ääni katoaa tuuleen,
toinen sukupolvi alkaa laulaa.
Mirjamin laulu ei vaiennut,
se kulki lasten sydämiin.
”Laulakaa Adonaille,
Hän on korkealle korotettu!”
Mirjamin laulu ei vaiennut,
se nousi meren rannalta.
Vapauden Jumala elää,
ja Hänen armonsa kantaa yhä.
Profeetat näkivät päivän,
jolloin pelastus virtaisi Siionista.
Janoiset kutsuttaisiin veden äärelle,
särkyneet saisivat toivon.
Ja ajan täyttyessä Yeshua kutsui:
”Jos jonkun on jano, tulkoon luokseni.”
Erämaan kallio osoitti eteenpäin —
Messias antaa elävää vettä.
Vielä kerran meri välkehtii,
kuin lasi tulen seassa.
Lunastetut seisovat rannalla,
harput käsissään.
He laulavat Mooseksen laulua
ja Karitsan ikuista laulua:
”Suuret ja ihmeelliset ovat tekosi,
Adonai, kaikkivaltias Jumala!”
Minun pieni rumpuni vaikenee,
mutta taivaan ylistys ei vaikene.
Egyptin rannalta ikuisuuteen
sama pelastuksen sävel soi.
Mirjamin laulu ei vaiennut,
se odotti uusia laulajia.
Jokainen, jonka Sinä vapautat,
saa yhtyä sen sanoihin.
Mirjamin laulu ei vaiennut,
sillä Sinun tekosi eivät unohdu.
Adonai, sukupolvesta toiseen
Sinun nimeäsi ylistetään.
Mirjamin laulu ei vaiennut,
nostakaa rummut käsiinne!
Laulakaa Adonaille,
joka murtaa orjuuden vallan!
Mirjamin laulu ei vaiennut,
nyt Karitsan lauluun liittyy se.
Yeshua, vapautemme Kuningas,
Sinussa lupaus täyttyy!
Mirjamin laulu ei vaiennut,
se soi yli kansojen.
Israelin Pyhä on uskollinen,
Hänen liittonsa kestää ikuisesti!
Mirjamin laulu ei vaiennut —
ei merellä, ei erämaassa.
Kaikki lunastetut laulavat:
Adonaille kuuluu kunnia!
Niilin vesi,
meren vesi,
kalliosta virtaava vesi,
elämän veden virta.
Yksi tyttö vartioi rannalla.
Yksi nainen nosti rummun.
Yksi kansa kulki vapauteen.
Ja laulu jatkuu yhä.
Laulakaa Adonaille —
Hän on korkealle korotettu.
Laulakaa Adonaille —
Mirjamin laulu ei vaiennut.