Saaran ääni – Lupauksen äidin lauluja
Teema: kutsumus, liitto, odottaminen ja täyttynyt lupaus
Raamatunkohdat: 1. Moos. 11–23
Saara kulkee tutusta tuntemattomaan ja odottaa vuosikymmeniä lupausta, joka näyttää inhimillisesti mahdottomalta.
Saaran ääni – Lupauksen äidin lauluja
Saaran ääni on kahdentoista laulun mittainen matka yhden Raamatun merkittävimmän naisen elämään. Albumi seuraa Saaraa Haranin tutuilta mailta Kanaanin kukkuloille, Egyptin pelosta vuosikymmenten odotukseen ja lopulta Yitzchakin syntymään – hetkeen, jolloin mahdottomalta näyttänyt lupaus saa lapsen kasvot.
Saaran kertomus nähdään erottamattomana osana Adonain Abrahamin kanssa tekemää liittoa. Saara ei ole vain Abrahamin rinnalla kulkeva nainen tai luvattua lasta odottava äiti. Adonai antaa hänelle uuden nimen, kutsuu hänet osaksi lupaustaan ja ilmoittaa, että kansoja ja kuninkaita tulee juuri hänen kauttaan. Hänen elämästään kasvaa yksi Israelin liittohistorian juurista.
Albumi ei kuitenkaan kuvaa Saaraa virheettömänä sankarina. Hän tuntee pelkoa, väsyy odottamaan, nauraa mahdottomalta kuulostavalle sanalle ja yrittää toteuttaa Jumalan lupausta omalla tavallaan. Hänen ratkaisunsa aiheuttavat kärsimystä myös Hagarille. Siksi albumilla kuullaan Saaran äänen rinnalla Hagarin ääni – erämaahan joutuneen naisen todistus El-Roista, Jumalasta, joka näkee hänet ja kuulee Yishma’elin huudon.
Laulujen läpi kulkee kaksi toisiaan täydentävää totuutta: liiton erityinen linja jatkuu Yitzchakin kautta, mutta Jumalan valinta ei tee toisesta ihmisestä arvotonta. Adonai näkee sekä lupauksen teltan että erämaan yksinäisyyden. Hän kohtaa odottavan, haavoitetun, väärin toimineen ja pois lähetetyn.
Albumin alkupuolella Saara lähtee tuntemattomalle tielle ja oppii palvomaan ennen lupauksen näkyvää täyttymistä. Keskiosassa kuullaan tyhjän teltan hiljaisuus, Hagarin erämaahuuto ja uuden nimen tuoma arvokkuus. Lopulta epäuskon suojaksi syntynyt nauru muuttuu iloksi, kun Adonai muistaa Saaran ja Yitzchak syntyy.
Akedahia, Yitzchakin sitomista, käsittelevässä laulussa annetaan tilaa myös sille, mistä Toora vaikenee. Raamattu ei kerro, mitä Saara tiesi poikansa matkasta Morian vuorelle tai mitä hän tunsi. Laulu ei täytä tätä hiljaisuutta varmoilla väitteillä, vaan kysymyksillä. Midrashinen Saaran huuto ja shofarin ääni saavat kaikua runollisena tulkintana, samalla kun Tooran oma kertomus säilyy perustana.
Päätöslaulu vie Hebroniin ja Machpelan luolalle. On puhuttelevaa, että Saaran kuolemasta alkava Tooran jakso tunnetaan nimellä Chayei Sarah – ”Saaran elämä”. Hänen päivänsä päättyvät, mutta hänen vaikutuksensa ei. Yitzchak kantaa lupausta eteenpäin, hänestä syntyy Ya’akov ja Ya’akovista Israelin kaksitoista sukukuntaa. Sukupolvien halki kulkeva liiton kertomus osoittaa lopulta kohti Messias Yeshuaa, Israelin Kuningasta, ilman että Israelin paikka Jumalan suunnitelmassa katoaa.
Saaran ääni on albumi kutsusta ja lähtemisestä, pitkästä odotuksesta, särkyneistä ihmissuhteista, katumuksesta ja uudelleen löytyvästä toivosta. Ennen kaikkea se kertoo Adonain uskollisuudesta. Ihminen voi horjua, pelätä ja yrittää ottaa tulevaisuuden omiin käsiinsä, mutta Jumalan liitto ei lepää ihmisen täydellisyyden varassa.
Saaran kertomus kysyy myös kuulijalta:
Uskallanko lähteä, vaikka en vielä näe määränpäätä?
Voinko palvoa ennen kuin lupaus on täyttynyt?
Mitä teen, kun odotus kestää kauemmin kuin jaksan?
Näenkö niiden kivun, jotka ovat joutuneet kärsimään valintojeni vuoksi?
Ja uskallanko yhä luottaa siihen, että mikään ei ole liian vaikeaa Adonaille?
Saaran ääni nousee Haranin teiltä, Kanaanin alttareilta, teltan hiljaisuudesta ja Yitzchakin naurusta. Se muistuttaa sukupolvesta sukupolveen:
Jumala, joka antoi lupauksen, on uskollinen.
Lähde kanssani →
1. Moos. 11:29–12:5
Yö lepää Haranin yllä,
tähdet vartioivat maata.
Aamu tuo tullessaan tien,
jonka päätä emme näe.
Sinä kutsuit meidät lähtemään
isien tutuilta mailta,
jättämään talot ja turvallisuuden,
menneen maailman rajan taa.
Abram kuuli Sinun äänesi,
minä näin sen hänen silmissään.
En tuntenut vielä määränpäätä,
mutta tiesin: Sinä tunnet tien.
Suljin oven takanani,
kannoin muistot mukanani.
Kun kaikki tuttu jäi taa,
Sinun lupauksesi jäi.
Lähde kanssani, sanoit hiljaa,
kohti maata, jonka näyttää saat.
Vaikka silmäni eivät vielä näe,
Sinun sanasi ei horju milloinkaan.
Kulje edellämme, Adonai,
ole pilvenä yllä maan.
Kun Sinä kutsut, uskallan lähteä,
Sinun kanssasi vieras tie on tie kotiin.
Karavaani kulki aavikolla,
hiekka peitti eilisen.
Jokainen askel vei kauemmaksi
siitä, minkä kerran tunsin omakseni.
Kannoin sisälläni hiljaista kaipuuta,
lupausta ilman lasta.
Kuinka minusta voisi syntyä kansa,
kun sylini oli vielä tyhjä?
En saanut kaikkia vastauksia,
en nähnyt tulevia vuosia.
Mutta kutsusi keskellä kuulin:
”Minä en jätä sinua.”
Lähde kanssani, sanoit hiljaa,
kohti maata, jonka näyttää saat.
Vaikka silmäni eivät vielä näe,
Sinun sanasi ei horju milloinkaan.
Kulje edellämme, Adonai,
ole pilvenä yllä maan.
Kun Sinä kutsut, uskallan lähteä,
Sinun kanssasi vieras tie on tie kotiin.
Jos tie kulkee halki erämaan,
Sinä annat voiman kulkea.
Jos yö peittää määränpään,
Sinun tähtesi jäävät loistamaan.
Jos lupaus viipyy vuosia,
opeta sydäntäni odottamaan.
Sillä maa, jota en vielä tunne,
lepää jo Sinun kädessäsi.
Lähde kanssani, sanoit hiljaa,
ota ensimmäinen askel vain.
Minun ei tarvitse nähdä kaikkea,
kun Sinä kuljet edelläni.
Lähde kanssani, kutsut meitä
kohti maata, jonka näyttää saat.
Vaikka silmäni eivät vielä näe,
Sinun liittosi ei horju milloinkaan.
Kulje edellämme, Adonai,
ole valona yllä maan.
Kun Sinä kutsut, uskallan lähteä,
Sinun kanssasi vieras tie on tie kotiin.
Aamu nousee Haranin yllä,
ensimmäinen askel odottaa.
Jätän taakseni sen, minkä tunnen,
ja lähden kohti lupaustasi.
Alttarit matkan varrella →
1. Moos. 12:6–9
Tie laskeutuu vuorten välistä,
edessämme avautuu maa.
Emme omista siitä askeltakaan,
mutta Sinä olet puhunut.
Kuljimme halki kuivan erämaan,
kunnes saavuimme Shechemin luo.
Morehin tammien hiljaisuudessa
Sinun läsnäolosi kohtasi meidät.
Vieraat kansat asuivat täällä,
vieras kieli kaikui ympärillä.
Silti juuri tämän maan keskellä
Sinä vahvistit lupauksesi.
Meillä ei ollut kaupunkia,
ei peltoa eikä pysyvää kotia.
Meillä oli vain Sinun sanasi,
ja se riitti alttariksi.
Rakennamme alttarin matkan varrelle,
keskelle odotusta ja vierasta maata.
Ennen kuin näemme lupauksen täyttyvän,
me ylistämme Sinua, Adonai.
Rakennamme alttarin matkan varrelle,
jokainen kivi todistaa:
Sinä toit meidät tänne kutsusi voimalla,
Sinun sanasi ei milloinkaan raukea.
Minä katselin Kanaanin kukkuloita,
maata, jonka lapsillemme lupasit.
Mutta sylini oli yhä tyhjä,
eikä pojan ääni täyttänyt telttaa.
Kuinka kansa voisi kerran nousta
kahdesta matkalaisesta maan päällä?
Kuinka tulevat polvet voisivat periä
maan, jossa olemme vielä muukalaisia?
En saanut vastausta kaikkeen,
mutta näin Abramin kokoavan kivet.
Kun tulevaisuus pysyi salattuna,
me kutsuimme avuksi nimeäsi.
Rakennamme alttarin matkan varrelle,
keskelle odotusta ja vierasta maata.
Ennen kuin näemme lupauksen täyttyvän,
me ylistämme Sinua, Adonai.
Rakennamme alttarin matkan varrelle,
jokainen kivi todistaa:
Sinä toit meidät tänne kutsusi voimalla,
Sinun sanasi ei milloinkaan raukea.
Shechemistä kuljimme Bet-Elin vuorille,
Ai jäi teltastamme itään.
Taas kätemme kokosivat kiviä,
taas nimesi nousi huulillemme.
Kun oli aika jatkaa etelään,
alttari jäi taaksemme vartioimaan.
Se puhui jokaiselle ohikulkijalle:
täällä joku luotti Adonaihin.
Kun minulla ei ole vielä vastausta,
voin silti kumartua eteesi.
Kun en vielä kanna täyttymystä,
voin kantaa sydämessäni sanaasi.
Jokainen alttari sanoo:
”Adonai oli täällä.”
Jokainen alttari sanoo:
”Hän johdatti tähän asti.”
Ja kun lapsemme kerran kysyvät:
”Miksi nämä kivet ovat tässä?”
me kerromme heille Sinun teoistasi,
Jumalasta, joka pitää liittonsa.
Rakennamme alttarin matkan varrelle,
keskelle odotusta ja vierasta maata.
Ennen kuin näemme lupauksen täyttyvän,
me ylistämme Sinua, Adonai.
Rakennamme alttarin matkan varrelle,
sukupolvien nähtäväksi.
Maa on edessämme, lupaus sydämessämme,
ja Sinun uskollisuutesi yllä kaiken.
Tie jatkuu kohti tuntematonta,
mutta emme kulje yksin.
Alttarit jäävät matkan varrelle,
ja Sinun nimesi kulkee kanssamme.
Kun pelko vei Egyptiin →
1. Moos. 12:10–20
Nälkä laskeutui Kanaanin maahan,
pellot vaikenivat auringon alla.
Me lähdimme etelään etsimään leipää,
mutta pelko kulki kanssamme.
Egyptin rajalla Abram pysähtyi,
huoli varjosti hänen kasvojaan.
”Sinä olet kaunis”, hän sanoi hiljaa,
”ja sinun tähtesi minut surmataan.”
”Sano, että olet minun sisareni,
niin ehkä henkeni säästetään.”
Minä kuulin rakkaani sanat,
mutta sydämeni jäi yksin kantamaan.
Kun pelko alkoi johtaa matkaamme,
totuus peittyi puolitiehen.
Minusta puhuttiin, mutta minulta ei kysytty,
mitä minun sydämeni pelkäsi.
Kun pelko vei meidät Egyptiin,
Sinä et kadottanut minua.
Kun vieraat kädet veivät faraon taloon,
Sinun katseesi seurasi minua.
Adonai, Sinä näit vaietun tuskani,
kuulit sanattoman rukouksen.
Kun ihminen horjui lupauksen tiellä,
Sinä pysyit liitollesi uskollisena.
Palatsin ovet sulkeutuivat takanani,
vieraat kasvot ympäröivät minut.
Kukaan ei tuntenut nimeäni
eikä lupausta, jota kannoin mukanani.
Olin kuin esine toisten käsissä,
palkinto vieraan kuninkaan hovissa.
Mutta elämäni ei kuulunut faraolle,
sillä Sinä olit kutsunut minut matkalle.
Vaikka kukaan ei kuullut ääntäni,
Sinä kuulit sydämeni huudon.
Vaikka kukaan ei kysynyt tahtoani,
Sinä et antanut minua unohdukseen.
Kun pelko vei meidät Egyptiin,
Sinä et kadottanut minua.
Kun vieraat kädet veivät faraon taloon,
Sinun katseesi seurasi minua.
Adonai, Sinä näit vaietun tuskani,
kuulit sanattoman rukouksen.
Kun ihminen horjui lupauksen tiellä,
Sinä pysyit liitollesi uskollisena.
Sinä kosketit faraon taloa,
ja salattu totuus tuli valoon.
Se, minkä pelko oli kätkenyt,
ei voinut pysyä Sinulta peitossa.
Portit avattiin minun edessäni,
sain jälleen kulkea vapaana.
Palasimme kohti luvattua maata,
armahdettuina, emme voittajina.
Sinä et hyväksy vääryyttä,
vaikka käytät särkyneitä ihmisiä.
Sinä et kutsu pelkoa viisaudeksi
etkä vaikenemista rauhaksi.
Mutta kun me epäonnistumme,
Sinun lupauksesi ei kaadu.
Sinä nuhtelet, varjelet ja palautat,
johdatat takaisin oikealle tielle.
Minun kertomukseni ei jäänyt palatsiin,
minun tulevaisuuttani ei varastettu.
Sinä toit minut ulos Egyptistä,
sillä liittosi kulki kanssani.
Kun pelko vei meidät Egyptiin,
Sinä et kadottanut minua.
Kun kaikki näytti joutuneen vieraisiin käsiin,
Sinä ojensit kätesi puoleeni.
Adonai, Sinä näit vaietun tuskani,
annoit jälleen ääneni kuulua.
Kun ihminen horjui lupauksen tiellä,
Sinä pysyit liitollesi uskollisena.
Nälkä vei meidät Egyptiin,
armo johdatti meidät takaisin.
Pelko ei saanut viimeistä sanaa,
Sinun uskollisuutesi sai.
Lupaus ja tyhjä teltta →
1. Moos. 15:1–6; 16:1
Abram seisoi tähtien alla,
minä yksin teltassa.
Taivas oli täynnä lupausta,
syli yhä tyhjyyttä.
Sinä veit hänet ulos yön pimeyteen:
”Katso taivaalle, laske tähdet, jos voit.
Niin lukuisaksi tulee sinun siemenesi.”
Ja Abram uskoi Sinun sanaasi.
Minä kuulin hänen palaavan telttaan,
näin toivon hänen kasvoillaan.
Mutta kun käteni lepäsivät vatsallani,
vuodet puhuivat toisenlaista kieltä.
Taivas kertoi tulevista sukupolvista,
hiljainen teltta kuluneista vuosista.
Lupaus loisti korkealla ylläni,
mutta en vielä tuntenut sitä sisälläni.
Tähtien lupaus, tyhjä teltta,
niiden välissä odotan Sinua.
Adonai, kuinka kauan vielä
kannan sanaa ilman täyttymystä?
Tähtien lupaus, tyhjä teltta,
toivo ja kipu saman katon alla.
Vaikka en ymmärrä aikojasi,
älä anna sydämeni luopua Sinusta.
Jokainen uusi aamu herätti kysymyksen,
jokainen ilta vei vastauksen kauemmas.
Näin toisten äitien kutsuvan lapsiaan,
kuulin naurun heidän telttojensa luota.
Minun telttani tunsi hiljaisuuden,
se tiesi rukoukset ilman sanoja.
Se näki, kuinka toivo nousi ja väsyi,
kuinka taas kokosin sen palaset.
Oliko lupaus tarkoitettu minulle,
vai seisoinko vain sen vierellä?
Olinko mukana Sinun liitossasi,
vai ainoastaan matkalla Abramin kanssa?
Tähtien lupaus, tyhjä teltta,
niiden välissä odotan Sinua.
Adonai, kuinka kauan vielä
kannan sanaa ilman täyttymystä?
Tähtien lupaus, tyhjä teltta,
toivo ja kipu saman katon alla.
Vaikka en ymmärrä aikojasi,
älä anna sydämeni luopua Sinusta.
Vuodet kulkivat Kanaanin yllä,
hiuksiini piirtyi hopeinen tie.
Jokainen viivytys koetteli sydäntä,
jokainen päivä kysyi: ”Vieläkö uskot?”
En osannut vastata aina uskolla,
joskus jaksoin vain hengittää.
Mutta Sinun sanasi ei vanhentunut,
vaikka minun ruumiini vanheni.
Sinä et ole ihminen, joka unohtaa,
et anna lupausta lohduttaaksesi hetkeksi.
Kun Sinä puhut, sana jää elämään,
vaikka maa ja taivas näyttävät vaikenevan.
Opeta minua odottamaan
tekemättä viivytyksestä hylkäämistä.
Opeta minua lepäämään Sinussa,
vaikka en tiedä, mitä huominen tuo.
En pyydä helppoa vastausta,
en sanoja, jotka peittävät haavan.
Pyydän vain: ole läsnä tässä teltassa,
kunnes yö väistyy ja aamu saapuu.
Tähtien lupaus, tyhjä teltta,
niiden välissä Sinä olet kanssani.
Adonai, vaikka vastaus viipyy,
Sinun läsnäolosi ei ole poissa.
Tähtien lupaus, tyhjä teltta,
toivo kohoaa jälleen sisälläni.
En vielä näe tulevia sukupolvia,
mutta Sinä näet ne jo edessäsi.
Tähtien lupaus, tyhjä teltta,
molemmat tuon nyt Sinun eteesi.
Kun en voi pitää kiinni lupauksesta,
pidä Sinä, Adonai, kiinni minusta.
Abram nukkuu tähtien alla,
minä valvon teltassa.
Taivas on yhä täynnä lupausta,
ja Sinä olet täällä hiljaisuudessa.
Minä yritin täyttää lupauksesi →
1. Moos. 16:1–6
Odotus kasvoi vuosi vuodelta,
hiljaisuus painoi telttaamme.
Kun en enää nähnyt tietä eteenpäin,
aloin rakentaa sitä itse.
Sinä olit luvannut Abramille jälkeläisen,
suvun lukuisan kuin taivaan tähdet.
Mutta minun kohdussani vallitsi hiljaisuus,
eivätkä vuodet pysähtyneet odottamaan.
Katsoin Hagaria, egyptiläistä palvelijatartani,
ja ajatus alkoi kasvaa mielessäni:
ehkä lupaus toteutuisi hänen kauttaan,
ehkä tämä olisi hyväksymäsi tie.
En kysynyt, mitä odotus tahtoi opettaa,
en jaksanut enää elää keskeneräisessä.
Kun Sinun aikasi näytti liian hitaalta,
minä tartuin tulevaisuuteen omin käsin.
Minä yritin täyttää lupauksesi,
kun en enää jaksanut odottaa.
Minä rakensin tien oman ymmärrykseni varaan
ja kutsuin sitä Sinun tahdoksesi.
Minä yritin täyttää lupauksesi,
mutta rauha katosi teltastamme.
Se, minkä piti poistaa tyhjyys sydämestäni,
toi uuden haavan keskellemme.
Annoin Hagarin Abramille vaimoksi,
kuin hänen sydäntään ei olisi ollutkaan.
Näin vain ratkaisun omaan tuskaani,
en naista, joka joutui kantamaan sen.
Kun hänen kohtunsa alkoi kantaa elämää,
vanha häpeäni nousi pintaan.
Hänen katseensa muuttui silmissäni,
ja katkeruus sai minussa vallan.
Minä syytin muita omasta päätöksestäni,
annoin loukatun ylpeyden puhua.
Kun kipuni kohtasi hänen kipunsa,
me haavoitimme toinen toistamme.
Minä yritin täyttää lupauksesi,
kun en enää jaksanut odottaa.
Minä rakensin tien oman ymmärrykseni varaan
ja kutsuin sitä Sinun tahdoksesi.
Minä yritin täyttää lupauksesi,
mutta rauha katosi teltastamme.
Se, minkä piti poistaa tyhjyys sydämestäni,
toi uuden haavan keskellemme.
Hagar pakeni kasvojeni edestä
erämaan hiljaisille teille.
Minä jäin telttaan kysymysteni kanssa,
enkä voinut peruuttaa tekoani.
Sinä näit hänen askeleensa erämaassa,
Sinä kuulit hänen ahdistuksensa.
Sama Jumala, jota minä odotin teltassani,
kohtasi hänet yksin lähteen luona.
Adonai, anna minulle rohkeutta nähdä,
mitä kärsimättömyyteni synnytti.
Älä anna minun kätkeä vastuutani
oman haavani tai aikani tapojen taakse.
Anna anteeksi, että käytin toista ihmistä
vastauksena omaan kaipaukseeni.
Anna anteeksi, että kiirehdin edellesi
ja sanoin suunnitelmaani lupaukseksi.
Sinun sanasi ei tarvinnut minun voimaani,
Sinun liittosi ei levännyt neuvossani.
Se, minkä Sinä olet päättänyt toteuttaa,
ei synny pelosta eikä pakottamisesta.
Minä yritin täyttää lupauksesi,
nyt lasken yritykseni eteesi.
En voi korjata kaikkea, minkä särjin,
mutta voin tunnustaa sen Sinulle.
Minä yritin täyttää lupauksesi,
mutta Sinä et hylännyt meitä.
Sinä näit Hagarin erämaassa
ja kuulit minun kaipaukseni teltassa.
Adonai, opeta minua odottamaan,
vaikka vuodet vaihtuvat edessäni.
Sinun sanasi täyttyy Sinun ajallasi,
Sinun tavallasi ja Sinun voimastasi.
Odotus jatkuu telttamme yllä,
mutta minä en ole enää entiseni.
Minun käteni eivät voi synnyttää lupaustasi,
siksi avaan ne ja päästän irti.
El-Roi näkee myös Hagarin →
1. Moos. 16:7–16
Juoksin pois telttojen luota,
pois katseiden ja kovien sanojen alta.
Erämaa ei kysynyt nimeäni,
se vain avasi tyhjyytensä eteeni.
Olin egyptiläinen vieraalla maalla,
palvelijatar toisen kodissa.
Toiset päättivät ruumiistani,
toiset tulevaisuudestani.
Kun aloin kantaa Abramin lasta,
ylpeys ja häpeä kohtasivat.
Sarai näki minussa oman kipunsa,
ja minä näin hänessä vangitsijani.
Kun en enää kestänyt teltassa,
lähdin yksin erämaahan.
En tiennyt, minne voisin mennä,
mutta Sinä tiesit, missä olin.
El-Roi, Jumala, joka näkee minut,
Sinun katseeltasi en ollut kätketty.
Kun kukaan ei kysynyt sydämeni haavaa,
Sinä pysähdyit lähteen luona.
El-Roi, Jumala, joka näkee minut,
Sinä kuulit sorretun huudon.
Erämaan keskellä lausuit nimeni,
ja minä näin Hänet, joka näkee minut.
Minä jäin telttaan hiljaisuuden kanssa,
vihani ei tuonut minulle rauhaa.
Olin lähettänyt kipuni perääsi,
kuin sinä olisit ollut sen syy.
Näin sinussa kaiken, mitä minulta puuttui,
enkä nähnyt kasvojasi lainkaan.
Sinusta tuli ratkaisu ja sitten uhka,
mutta et lakannut olemasta ihminen.
En nähnyt sinua erämaassa,
en kuullut siellä rukoustasi.
Mutta Jumala, jota minä odotin,
oli lähtenyt kohtaamaan sinua.
El-Roi, Jumala, joka näkee meidät,
mikään sydän ei ole Häneltä kätketty.
Hän näkee teltan suljetun surun,
Hän näkee erämaan yksinäisyyden.
El-Roi, Jumala, joka näkee meidät,
Hän kuulee vaietunkin huudon.
Yksi odottaa tyhjän teltan varjossa,
toinen kantaa lasta erämaassa.
Sinun enkelisi löysi minut lähteeltä,
Shurin tien yksinäisyydestä.
Hän kysyi: ”Hagar, mistä olet tullut,
ja minne olet matkalla?”
Ensimmäistä kertaa joku lausui nimeni,
ensimmäistä kertaa joku pysähtyi.
Sinä lupasit kuulla poikani huudon
ja annoit hänelle nimen Yishma’el.
En ollut vain Sarain palvelijatar,
en vain Abramin lapsen äiti.
Sinä näit minut omana itsenäni
ja puhuit tulevaisuudestani.
El-Roi, Jumala, joka näkee minut,
Sinun katseeltasi en ollut kätketty.
Kun kukaan ei kysynyt sydämeni haavaa,
Sinä pysähdyit lähteen luona.
El-Roi, Jumala, joka näkee minut,
Sinä kuulit sorretun huudon.
Erämaan keskellä lausuit nimeni,
ja minä näin Hänet, joka näkee minut.
Anna minulle silmät nähdä Hagar,
ei välineenä eikä uhkana.
Anna minun nähdä Sinun kuvasi
ihmisessä, jota olen haavoittanut.
Anna minulle voima palata,
vaikka tie ei ole helppo.
Pidä kiinni lupauksestasi,
kun en voi pitää kiinni mistään muusta.
Sinä et katso vain liiton telttaa,
Sinä näet myös sen ulkopuolelle.
Sinun valintasi ei tee toisesta arvotonta,
Sinun armosi yltää erämaahan.
Sinä tunnet jokaisen äidin kaipauksen,
Sinä kuulet jokaisen lapsen itkun.
Sinä olet lähellä sitä, joka pakenee,
ja sitä, joka katuu tekojaan.
El-Roi, Jumala, joka näkee meidät,
kaikki elämämme ovat edessäsi.
Sinä näet väärintekijän ja haavoitetun,
totuuden, jota emme voi paeta.
El-Roi, Jumala, joka näkee meidät,
Sinun armosi ei ole sokeaa.
Sinä tuot salatut haavat valoon
ja kutsut meitä kulkemaan totuudessa.
El-Roi, Jumala, joka näkee minut,
El-Roi, Jumala, joka näkee sinut.
Erämaassa ja teltan hiljaisuudessa
Hänen katseensa ei jätä ketään yksin.
Minä kutsuin lähdettä nimellä
Beer-Lachai-Roi:
elävän Jumalan lähde,
Hänen, joka näkee minut.
Et ole enää Sarai →
1. Moos. 17:1–21
Pitkän odotuksen keskelle
lausuttiin uusi nimi.
Ennen kuin lupaus näkyi,
Adonai kutsui sen esiin.
Abram palasi luokseni kumartuneena,
kasvoillaan pyhän kohtaamisen jälki.
Hän kertoi nimestä, jonka oli saanut:
”En ole enää Abram vaan Abraham.”
Sitten hän katsoi minua kauan,
kuin näkisi minut ensimmäisen kerran.
”Adonai puhui myös sinusta:
sinua ei enää kutsuta Saraiksi.”
En saanut uutta nimeä ihmisiltä,
en palkinnoksi kuluneista vuosista.
En ollut unohtunut lupauksen varjoon,
Adonai oli maininnut minut nimeltä.
Et ole enää Sarai,
sinun nimesi on Sarah.
Et ole liiton laidalla,
olet lupauksen keskellä.
Minä siunaan sinua,
kansojen äiti sinusta tulee.
Kuninkaita nousee sinun jälkeläisistäsi,
ja pojan saat kantaa sylissäsi.
Olin pitänyt itseäni tyhjänä astiana,
naisena, jonka aika oli kulunut.
Olin luullut, että lupaus kulkisi ohitseni,
että se täyttyisi jonkun muun kautta.
Mutta Sinä et puhunut vain Abrahamista,
et ainoastaan hänen jälkeläisistään.
Sinä liitit minut nimeltä kertomukseen,
jonka olit itse päättänyt toteuttaa.
En ollut vain vaeltajan vaimo,
en nimetön hahmo hänen rinnallaan.
Sinä annoit minulle paikan liitossasi
ja tulevaisuuden sanassasi.
Et ole enää Sarai,
sinun nimesi on Sarah.
Et ole liiton laidalla,
olet lupauksen keskellä.
Minä siunaan sinua,
kansojen äiti sinusta tulee.
Kuninkaita nousee sinun jälkeläisistäsi,
ja pojan saat kantaa sylissäsi.
Abraham lankesi kasvoilleen ja nauroi:
”Voiko satavuotias saada pojan?
Voiko Sarah vielä synnyttää,
kun hänenkin vuotensa ovat jo täyttyneet?”
Hän pyysi Ismaelin saavan elää edessäsi,
mutta Sinä vahvistit sanasi:
”Sarah synnyttää sinulle pojan,
ja hänen nimekseen tulee Yitzchak.”
Sinä siunasit myös Ismaelia,
kuulit Abrahamin rukouksen.
Mutta liiton erityinen linja jatkuisi
sen pojan kautta, jonka Sarah synnyttää.
Et ole enää Sarai,
sinun nimesi on Sarah.
Et ole liiton laidalla,
olet lupauksen keskellä.
Minä siunaan sinua,
kansojen äiti sinusta tulee.
Kuninkaita nousee sinun jälkeläisistäsi,
ja pojan saat kantaa sylissäsi.
Uusi nimi ennen uutta elämää,
uusi kutsu ennen täyttymystä.
Sinä näit minussa sen,
mitä minä en voinut vielä nähdä.
Kun minä näin vanhuuteni,
Sinä näit tulevat sukupolvet.
Kun minä näin tyhjän sylini,
Sinä näit Yitzchakin naurun.
Kun minä näin päättyvän tien,
Sinä sanoit: ”Tästä se alkaa.”
Kun ihmiset kutsuivat minua menneisyyteni mukaan,
Sinä kutsuit minua tulevaisuuteni nimellä.
En ole enää Sarai,
minun nimeni on Sarah.
En seiso lupauksen ulkopuolella,
Adonai on kutsunut minut nimeltä.
Et ole enää Sarai,
sinun nimesi on Sarah.
Liiton Jumala on puhunut,
eikä Hänen sanansa horju.
Hän siunaa sinua,
kansojen äiti sinusta tulee.
Lupauksen poika syntyy ajallaan,
ja hänen nimensä on Yitzchak.
Et ole enää Sarai,
sinun nimesi on Sarah.
Adonai kirjoitti nimesi kertomukseen,
joka kulkee sukupolvesta sukupolveen.
Ennen kuin kuulin lapseni äänen,
kuulin oman uuden nimeni.
Sarah – Sinun lausumanasi
se oli jo lupaus.
Nauroin teltan ovella →
1. Moos. 18:1–15
Päivä lepäsi Mamren tammistossa,
aurinko seisoi korkealla.
Kolme vierasta saapui teltallemme,
ja vanha lupaus tuli heidän mukanaan.
Abraham juoksi heitä vastaan,
kumartui maahan ja pyysi jäämään.
Vettä tuotiin väsyneille jaloille,
leipää jaettiin varjon alla.
Minä vaivasin jauhoista taikinan,
valmistin aterian vieraillemme.
Sitten jäin teltan ovelle kuuntelemaan,
kun yksi heistä kysyi nimeäni.
”Missä on vaimosi Sarah?”
”Tuolla, teltassa”, Abraham vastasi.
Sitten kuulin sanat, joita olin odottanut,
mutta joita en enää osannut odottaa.
Minä nauroin teltan ovella,
nauroin hiljaa sisimmässäni.
Voisiko kuivunut oksa vielä kukkia,
voisiko vanhuus synnyttää elämän?
Minä nauroin teltan ovella,
vuosien tuska naurussani.
Silloin Sinä kysyit:
”Onko mikään liian vaikeaa Adonaille?”
Olin kuullut lupauksen niin monta kertaa,
nähnyt niin monen vuoden kulkevan.
Jokainen viivytys oli vienyt jotakin,
kunnes toivo ei enää uskaltanut nousta.
Katsoin vanhentuneita käsiäni,
katsoin Abrahamin kumartunutta selkää.
Ajattelin: voiko meille vielä tulla ilo,
voiko rakkaus saada uuden kevään?
Nauruni ei ollut iloinen eikä vapaa,
se oli haavan suojaksi rakennettu muuri.
Jos en enää uskoisi mahdottomaan,
ehkä en enää joutuisi pettymään.
Minä nauroin teltan ovella,
nauroin hiljaa sisimmässäni.
Voisiko kuivunut oksa vielä kukkia,
voisiko vanhuus synnyttää elämän?
Minä nauroin teltan ovella,
vuosien tuska naurussani.
Silloin Sinä kysyit:
”Onko mikään liian vaikeaa Adonaille?”
Sinä kuulit äänen, jota en lausunut,
näit ajatuksen, jonka kätkin sisälleni.
”Miksi Sarah nauroi?” Sinä kysyit,
ja minä pelästyin katsettasi.
”En minä nauranut”, vastasin nopeasti,
kuin voisin salata sydämeni Sinulta.
Mutta Sinä et torjunut minua epäilykseni vuoksi,
et peruuttanut lausumaasi sanaa.
Sinä vastasit yksinkertaisesti:
”Kyllä, sinä nauroit.”
Totuutesi paljasti pelkoni,
mutta armosi jätti oven avoimeksi.
Minä nauroin teltan ovella,
nauroin hiljaa sisimmässäni.
Voisiko kuivunut oksa vielä kukkia,
voisiko vanhuus synnyttää elämän?
Minä nauroin teltan ovella,
vuosien tuska naurussani.
Silloin Sinä kysyit:
”Onko mikään liian vaikeaa Adonaille?”
Ei mikään, ei mikään
ole liian vaikeaa Sinulle.
Ei kulunut aika, ei vanhentunut ruumis,
ei vuosikymmenten hiljaisuus.
Ei mikään, ei mikään
voi tehdä sanaasi voimattomaksi.
Sinä määräät ajan, Sinä annat elämän,
Sinä muutat surun lauluksi.
Minun nauruni ei pelästyttänyt Sinua,
minun epäilykseni ei muuttanut liittoasi.
Sinä tiesit, että kerran tämä sama suu
nauraisi täyttyneen lupauksen tähden.
Minä nauroin teltan ovella,
mutta Sinä näit nauruni taakse.
Sinä kohtasit väsyneen sydämeni
etkä vaatinut minua teeskentelemään.
Minä nauroin teltan ovella,
nyt toivo herää sisimmässäni.
Kuivunut oksa saa vielä kukkia,
vanhuuden keskelle syntyy elämä.
Minä nauroin teltan ovella,
kohta nauran lapsi sylissäni.
Sillä Sinä kysyit:
”Onko mikään liian vaikeaa Adonaille?”
Ei mikään ole liian vaikeaa,
ei mikään ole mahdotonta Sinulle.
Määrättynä aikana palaat luoksemme,
ja Sarah saa kantaa pojan.
Teltan ovi liikkui tuulessa,
vieraat jatkoivat matkaansa.
Minä jäin seisomaan lupauksen äärelle,
ja hiljainen nauruni alkoi muuttua.
Adonai muisti Saaran →
1. Moos. 21:1–7
Aamu nousi teltan ylle,
mutta mikään ei ollut ennallaan.
Hiljaisuus, joka oli kestänyt vuosikymmeniä,
murtui vastasyntyneen ääneen.
Adonai muisti Saaran,
niin kuin Hän oli luvannut.
Hän teki juuri niin kuin oli puhunut,
määrättynä aikana.
Vanha nainen kantoi poikaa sylissään,
Abraham katsoi eikä löytänyt sanoja.
Se, mikä ihmiselle näytti mahdottomalta,
hengitti nyt keskellämme.
Kädet, jotka olivat odottaneet tyhjinä,
pitivät lupausta lähellään.
Silmiin, jotka olivat itkeneet salassa,
syttyi ilo uuden aamun lailla.
Adonai muisti Saaran,
lupaus sai lapsen kasvot.
Itkuvuosien keskelle syntyi nauru,
ja hänen nimensä on Yitzchak.
Adonai muisti Saaran,
Hän ei unohtanut sanaansa.
Naurakaa kanssani, ystävät ja vieraat:
liiton Jumala on uskollinen!
Kuka olisi voinut sanoa Abrahamille:
”Sarah imettää vielä poikaa”?
Kuka olisi nähnyt talven sisällä
kevään, joka odotti aikaansa?
Minäkin nauroin kerran epäillen,
teltan ovella pelkoni takana.
Nyt sama nauru nousee vapaana,
eikä siinä ole enää katkeruutta.
Sinä et hävennyt heikkoa uskoani,
et peruuttanut lupaustasi.
Sinä muutit epäilykseni muistoksi
armosta, joka kantoi minut tähän.
Adonai muisti Saaran,
lupaus sai lapsen kasvot.
Itkuvuosien keskelle syntyi nauru,
ja hänen nimensä on Yitzchak.
Adonai muisti Saaran,
Hän ei unohtanut sanaansa.
Naurakaa kanssani, ystävät ja vieraat:
liiton Jumala on uskollinen!
Kahdeksantena päivänä Abraham
teki niin kuin Adonai oli käskenyt.
Poika otettiin liiton merkkiin,
sukupolvien ketjuun liitettiin.
Hän sai nimekseen Yitzchak,
niin kuin Jumala oli määrännyt.
Jokainen kerta, kun kutsuin häntä,
lausui nauru täyttyneestä sanasta.
Yksi pieni ääni teltassamme
kertoi tulevista sukupolvista.
Tähdet, joita Abraham kerran katseli,
alkoivat yhdestä lapsesta.
Adonai muisti Saaran,
lupaus sai lapsen kasvot.
Itkuvuosien keskelle syntyi nauru,
ja hänen nimensä on Yitzchak.
Adonai muisti Saaran,
Hän ei unohtanut sanaansa.
Naurakaa kanssani, ystävät ja vieraat:
liiton Jumala on uskollinen!
Naurakaa, te jotka odotitte kanssani!
Naurakaa, te jotka näitte kyyneleeni!
Adonai ei unohtanut,
Adonai ei myöhästynyt.
Laulakaa, te Kanaanin kukkulat!
Vastatkaa, te Abrahamin alttarit!
Sana, joka lausuttiin vuosia sitten,
on saanut hengityksen.
Yitzchak, naurun poika,
liiton lapsi, luvattu siemen.
Sinun kauttasi kertomus jatkuu,
sukupolvesta sukupolveen.
Adonai muisti Saaran,
kun oma voimani oli päättynyt.
Hän kantoi sanansa täyttymykseen
armonsa ja voimansa kautta.
Adonai muisti Saaran,
lupaus sai lapsen kasvot.
Itkuvuosien keskelle syntyi nauru,
ja hänen nimensä on Yitzchak.
Adonai muisti Saaran,
Hän ei unohtanut liittoaan.
Naurakaa kanssani, kaikki jotka kuulette:
suuri on Hänen uskollisuutensa!
Adonai muisti Saaran,
teltta täyttyi uudesta laulusta.
Se, mikä syntyi mahdottomuuden keskelle,
todistaa: Hän pitää sanansa!
Aamu lepää Kanaanin yllä,
lapsi nukkuu sylissäni.
Kerran laskimme taivaan tähtiä,
nyt ensimmäinen niistä on tässä.
Kaksi äitiä, kaksi poikaa →
1. Moos. 21:8–21
Juhlapäivän nauru täytti teltat,
Yitzchak oli kasvanut vieroitusikään.
Mutta ilon keskellä vanha jännite
nousi jälleen näkyviin.
Minä näin Hagarin pojan nauravan,
Abrahamin esikoisen Yishma’elin.
Samassa pihassa oli kaksi poikaa,
mutta vain toinen oli lupauksen lapsi.
Pelko puristi jälleen sydäntäni:
mitä tapahtuisi Yitzchakin perinnölle?
Voisiko eilinen ratkaisuni nousta
uhkaamaan sitä, minkä Adonai oli antanut?
Minä puhuin kovemmin kuin pelkoni,
vaadin Hagaria lähtemään.
Tahdoin varjella luvattua poikaa,
mutta toinen äiti joutui maksamaan hinnan.
Kaksi äitiä, kaksi poikaa,
kaksi itkua saman taivaan alla.
Toinen kantaa liiton erityistä lupausta,
mutta toinenkaan ei ole Jumalalta unohdettu.
Kaksi äitiä, kaksi poikaa,
kaksi tietä halki saman maan.
Adonai varjelee sanansa Yitzchakin kautta
ja kuulee Yishma’elin erämaassa.
Saaran sanat särkivät sydämeni,
sillä Yishma’el oli minun poikani.
Kuinka voisin lähettää hänet pois,
kuinka erottaisin lapseni toisistaan?
Mutta Jumala puhui tuskani keskelle:
”Kuuntele, mitä Sarah sinulle sanoo.
Sinun jälkeläisesi nimetään Yitzchakin kautta,
mutta teen myös Yishma’elista kansan.”
Yksi lupaus ei pyyhkinyt pois toista,
yksi valinta ei poistanut rakkautta.
Liiton tie kulki Yitzchakin kautta,
mutta Jumalan katse seurasi molempia.
Kaksi äitiä, kaksi poikaa,
kaksi itkua saman taivaan alla.
Toinen kantaa liiton erityistä lupausta,
mutta toinenkaan ei ole Jumalalta unohdettu.
Kaksi äitiä, kaksi poikaa,
kaksi tietä halki saman maan.
Adonai varjelee sanansa Yitzchakin kautta
ja kuulee Yishma’elin erämaassa.
Aamulla sain leipää ja vesileilin,
sitten lähdimme Be’er-Shevan erämaahan.
Kun vesi loppui eikä tietä näkynyt,
toivo putosi hiekkaan jalkojemme alla.
En voinut katsella poikani kuolemaa,
siirryin kauemmaksi ja aloin itkeä.
Mutta taivaasta kuului jälleen ääni:
”Mikä sinun on, Hagar? Älä pelkää.”
Jumala ei sanonut kuulleensa vain minua,
Hän oli kuullut pojan äänen.
Nimi Yishma’el oli yhä totta:
Adonai kuulee siellä, missä hän on.
Kaksi äitiä, kaksi poikaa,
kaksi itkua saman taivaan alla.
Toinen kantaa liiton erityistä lupausta,
mutta toinenkaan ei ole Jumalalta unohdettu.
Kaksi äitiä, kaksi poikaa,
kaksi tietä halki saman maan.
Adonai varjelee sanansa Yitzchakin kautta
ja kuulee Yishma’elin erämaassa.
Sinä avasit silmäni näkemään kaivon,
vaikka epätoivo oli sokaissut minut.
Täytin leilin ja annoin pojalle vettä,
ja elämä palasi hänen kasvoilleen.
Sinä olit hänen kanssaan erämaassa,
kun hän kasvoi ja oppi jousimieheksi.
Vaikka meidän oli lähdettävä Abrahamin luota,
emme joutuneet Sinun läsnäolosi ulkopuolelle.
Minä tahdoin varjella Yitzchakiani,
mutta en nähnyt sinun äidinpelkoasi.
Minä tahdoin pelastaa Yishma’elini,
enkä tiennyt, mitä huominen toisi.
Minun poikani oli lupauksen lapsi.
Minunkin poikani oli Abrahamin poika.
Valinta kuuluu Adonaille,
ihmisarvoa Hän ei ota keneltäkään.
Hänen suunnitelmansa kulkee liiton tietä,
Hänen armonsa löytää myös erämaahan.
Kaksi äitiä, kaksi poikaa,
kaksi tulevaisuutta saman Jumalan edessä.
Yitzchakin kautta nimetään liiton jälkeläiset,
Yishma’elista kasvaa suuri kansa.
Kaksi äitiä, kaksi poikaa,
Adonai tuntee heidät nimeltä.
Hän ei unohda teltassa annettua sanaansa
eikä erämaassa kuultua huutoa.
Kaksi äitiä, kaksi poikaa,
kaksi itkua muuttuu rukoukseksi.
Adonai, varjele lupaustasi
ja opeta meitä näkemään toisemme.
Yitzchak jäi liiton maahan,
Yishma’el kulki erämaan tietä.
Mutta saman taivaan alla
Adonai piti katseensa molemmissa.
Kun poikani nousi vuorelle →
1. Moos. 22:1–19
Toora kertoo aamusta,
puista, tulesta ja veitsestä.
Se kertoo isästä ja pojasta,
mutta äidin kohdalla se vaikenee.
Heräsinkö ennen aamun valoa,
kuulinko aasin askeleet pihalla?
Näinkö Abrahamin kokoavan puita,
tiesinkö, kenet hän otti mukaansa?
Sanoiko hän lähtevänsä palvomaan,
kertoiko hän Morian vuoresta?
Katsoinko Yitzchakin lähtevän teltalta,
tietämättä, millaista käskyä he kantoivat?
Toora ei kerro minun sanojani,
ei kysymyksiäni eikä rukoustani.
Se jättää teltan oven avoimeksi
ja äidin odottamaan hiljaisuuteen.
Kun poikani nousi vuorelle,
Adonai, kuljitko hänen vierellään?
Kun puut painoivat hänen harteitaan,
kannoitko Sinä häntä näkymättömissä?
Kun poikani nousi vuorelle,
oliko lupauksesi yhä hänen yllään?
Hän, jonka nauru täytti telttamme,
palauttaisitko hänet vielä kotiin?
Kolmantena päivänä Abraham näki paikan
kohoavan kaukana edessään.
Palvelijat jäivät aasin luokse,
isä ja poika jatkoivat kahdestaan.
Yitzchak kantoi polttouhrin puita,
Abraham kantoi tulen ja veitsen.
”Isäni, tässä ovat tuli ja puut,
mutta missä on uhriksi tarkoitettu lammas?”
”Poikani, Jumala katsoo itselleen
polttouhriksi karitsan.”
He kulkivat rinnakkain eteenpäin,
eikä Toora kerro heidän muista sanoistaan.
Kun poikani nousi vuorelle,
Adonai, kuljitko hänen vierellään?
Kun puut painoivat hänen harteitaan,
kannoitko Sinä häntä näkymättömissä?
Kun poikani nousi vuorelle,
oliko lupauksesi yhä hänen yllään?
Hän, jonka nauru täytti telttamme,
palauttaisitko hänet vielä kotiin?
Abraham rakensi alttarin vuorelle,
asetti puut paikoilleen.
Hän sitoi poikansa Yitzchakin
ja laski hänet alttarille.
Kun käsi kohosi veitsi mukanaan,
taivaasta kutsuttiin Abrahamia.
”Älä koske poikaan, älä tee hänelle mitään.”
Koetus pysähtyi Adonain sanaan.
Pensaaseen oli takertunut oinas,
sen sarvet kiinni oksissa.
Se annettiin uhriksi pojan sijaan,
ja Yitzchak nousi alttarilta elävänä.
Kun poikani nousi vuorelle,
Adonai, Sinä olit hänen vierellään.
Kun kuoleman varjo lankesi hänen ylleen,
Sinä annoit oinaan hänen sijastaan.
Kun poikani nousi vuorelle,
Sinun lupauksesi kulki hänen kanssaan.
Hän, jonka nauru täytti telttamme,
sai palata elävänä takaisin.
Kuulinko kaukaa shofarin kaltaisen äänen,
vai oliko se oman sydämeni huuto?
Tunsinko teltassa vuoren kauhun,
vai opinko kaiken vasta myöhemmin?
Midrash etsii ääntä hiljaisuudestani,
antaa kyynelilleni sanat.
Mutta Toora jättää minut näkymättömiin,
ja siksi minä kysyn yhä:
Miksi lupauksen täytyi kulkea vuoren kautta?
Mitä Yitzchak kantoi sieltä takaisin?
Miten Abraham katsoi poikaansa sen jälkeen?
Kuinka koti oppi jälleen nauramaan?
Adonai Yir’eh – Adonai näkee,
Adonai katsoo itselleen uhrin.
Vuorella, jossa kaikki näytti päättyvän,
Hän vahvisti jälleen sanansa.
Liiton lupaus ei kuollut alttarille,
Yitzchak ei jäänyt vuorelle.
Adonai pysäytti kohotetun käden,
ja elämä jatkoi matkaansa.
Kun poikani nousi vuorelle,
minä jäin teltan hiljaisuuteen.
Kaikkea en saanut tietää enkä ymmärtää,
mutta Sinä näit myös odottavan äidin.
Kun poikani nousi vuorelle,
Adonai kulki hänen vierellään.
Kun puut painoivat hänen harteitaan,
lupaus ei lakannut kantamasta.
Kun poikani nousi vuorelle,
kuolema ei saanut viimeistä sanaa.
Oinaan sarvista syntyi pelastuksen ääni,
joka kaikuu sukupolvesta sukupolveen.
Adonai Yir’eh – Adonai näkee,
Hän näkee vuoren ja hiljaisen teltan.
Hän näkee isän, pojan ja äidin,
myös sen, minkä Toora jättää sanomatta.
Toora kertoo heidän palanneen vuorelta,
mutta ei kuvaa jälleennäkemistämme.
Siksi jätän teltan oven avoimeksi
ja kuuntelen poikani askeleita.
Saaran elämä ei päättynyt →
1. Moos. 23:1–20; Jes. 51:1–2; Room. 9:6–9; Hepr. 11:11–12
Sarah eli satakaksikymmentäseitsemän vuotta,
niin Toora laskee hänen päivänsä.
Hän kuoli Kiryat-Arbassa, Hebronissa,
Kanaanin maassa, lupauksen maassa.
Abraham tuli suremaan Sarahia,
itkemään hänen telttansa hiljaisuuteen.
Nainen, joka oli kulkenut rinnalla Haranista asti,
ei enää vastannut hänen kutsuunsa.
Miten paljon mahtui noihin vuosiin:
lähtö, nälkä, pelko ja odotus,
Hagarin haava, uuden nimen lahja
ja Yitzchakin nauru sylissä?
Toora kertoo Sarahin kuolemasta,
mutta jakson nimi on Chayei Sarah –
Saaran elämä.
Sillä liiton kantama elämä ei pääty siihen,
mihin ihmisen hengitys lakkaa.
Saaran elämä ei päättynyt hautaan,
hänen naurunsa kulkee sukupolvissa.
Adonai ei unohtanut lupaustaan,
eikä Hänen sanansa laskeutunut tomuun.
Saaran elämä ei päättynyt hautaan,
hänen uskonsa jätti jäljen maahan.
Nainen, joka kerran lähti tuntemattomaan,
elää liiton kertomuksessa yhä.
Abraham seisoi heettiläisten edessä:
”Olen muukalainen keskuudessanne.
Antakaa minulle hautapaikka,
johon voin laskea vainajani.”
Efronin pelto ja Machpelan luola
punnittiin neljälläsadalla hopeasekelillä.
Puut, pelto ja luola vahvistettiin hänelle,
ja Sarah haudattiin luvattuun maahan.
Hän ei eläessään omistanut maata,
jonka Adonai oli luvannut jälkeläisille.
Mutta hänen hautansa juurtui Hebroniin
kuin ensimmäinen merkki tulevasta perinnöstä.
Saaran elämä ei päättynyt hautaan,
hänen naurunsa kulkee sukupolvissa.
Adonai ei unohtanut lupaustaan,
eikä Hänen sanansa laskeutunut tomuun.
Saaran elämä ei päättynyt hautaan,
hänen uskonsa jätti jäljen maahan.
Nainen, joka kerran lähti tuntemattomaan,
elää liiton kertomuksessa yhä.
Yitzchak jäi kantamaan lupausta,
Rebekka saapui jatkamaan kertomusta.
Yitzchakista syntyi Ya’akov,
Ya’akovista Israelin kaksitoista sukukuntaa.
Niin yhden äidin odotuksesta
kasvoi kansa historian keskelle.
Ei ihmisen voiman eikä täydellisyyden kautta,
vaan Adonain uskollisen sanan varassa.
Profeetta kutsuu katsomaan Abrahamia
ja Sarahia, joka synnytti kansan.
Yksi kutsuttiin, yksi perhe siunattiin,
ja Adonai teki heistä monet.
Saaran elämä ei päättynyt hautaan,
hänen naurunsa kulkee sukupolvissa.
Adonai ei unohtanut lupaustaan,
eikä Hänen sanansa laskeutunut tomuun.
Saaran elämä ei päättynyt hautaan,
hänen uskonsa jätti jäljen maahan.
Nainen, joka kerran lähti tuntemattomaan,
elää liiton kertomuksessa yhä.
Hän ei ollut täydellinen,
mutta Sinä olit uskollinen.
Hän ei aina ymmärtänyt,
mutta Sinä et muuttanut sanaasi.
Hän yritti, horjui ja nauroi,
hän odotti ja sai kantaa.
Kun hänen oma voimansa oli päättynyt,
Sinun lupauksesi tuli näkyväksi.
Abraham, Sarah, Yitzchak ja Ya’akov –
nimet eivät häviä historian hiekkaan.
Heidän kauttaan Sinä rakensit Israelin tarinaa,
liittoa, jota et ole peruuttanut.
Ja sukupolvien halki kulkeva lupaus
osoittaa kohti Daavidin Poikaa.
Messias Yeshua ei pyyhi pois Israelin juuria,
vaan vahvistaa Jumalan uskollisuuden.
Saaran elämä ei päättynyt hautaan,
sillä Adonain lupaus jäi elämään.
Machpelan hiljaisuuden yläpuolella
liiton sana kulkee eteenpäin.
Saaran elämä ei päättynyt hautaan,
hänen naurunsa kuuluu sukupolvissa.
Yitzchakista, Ya’akovista, Israelista
kertomus kulkee Adonain kädessä.
Saaran elämä ei päättynyt hautaan,
hänen uskonsa kutsuu meitä muistamaan:
Jumala, joka lupasi, on luotettava,
Hän vie sanansa päätökseen.
Saaran elämä ei päättynyt hautaan,
vielä kuoleman keskellä toivo elää.
Liiton juuresta nousee pelastuksen valo,
Messias Yeshua, Israelin Kuningas.
Toora sulkee Sarahin silmät,
mutta ei sulje hänen kertomustaan.
Hänen telttansa hiljenee Hebronissa,
mutta lupaus jatkaa matkaansa.
Chayei Sarah – Saaran elämä.
Ei vain se, kuinka kauan hän eli,
vaan se, mitä Adonai hänen kauttaan
antoi tuleville sukupolville.
Kuinka Kol HaBritin Saaran ääni -albumi syntyi
Kol HaBritin Saaran ääni -albumi sai alkunsa uutisesta, joka kertoi Jerusalemissa toteutettavasta Sarah: Text and Presence -esityksestä. Kyseessä ei ollut tavallinen Saaraa käsittelevä näytelmä, vaan vuorovaikutteinen ja esittävä beit midrash – tila, jossa raamatulliset ja midrashiset tekstit, teatteri, musiikki, runous sekä yleisön yhteinen pohdinta kohtasivat.
Uutisen keskeinen kysymys pysäytti meidät: kuinka muinaisten tekstien keskeltä voidaan löytää uudelleen naisen ääni?
Saara on yksi Raamatun tunnetuimmista naisista. Hän on Abrahamin puoliso, Iisakin äiti ja Israelin kansan kantaäiti. Silti hänen elämänsä kerrotaan usein Abrahamin kutsumuksen ja hänelle annettujen lupausten kautta. Saara kulkee kertomuksessa mukana, mutta hänen sisäinen maailmansa jää monessa ratkaisevassa kohdassa lähes kuulumattomiin.
Mitä Saara ajatteli jättäessään kotinsa ja lähtiessään Abrahamin rinnalla kohti tuntematonta maata? Mitä hän tunsi Egyptissä, kun pelko alkoi ohjata ratkaisuja? Millaista oli kantaa lupausta samalla, kun oma teltta pysyi vuodesta toiseen tyhjänä? Mitä tapahtui Saaran sisimmässä, kun hän yritti itse auttaa Jumalan lupausta toteutumaan? Miten hän näki Hagarin, Ismaelin ja oman vastuunsa heidän kohtalostaan? Entä mitä hän tiesi siitä aamusta, jolloin Abraham lähti Iisakin kanssa kohti Morian vuorta?
Näistä kysymyksistä alkoi muodostua Saaran ääni.
Albumin tarkoituksena ei ollut kirjoittaa Raamatun kertomusta uudelleen eikä väittää tietävämme kaikkea sitä, mistä Toora vaikenee. Lauluissa pyrittiin lähestymään Saaran elämää kunnioittavasti ja eläytyen: kuuntelemaan tekstin sanojen lisäksi myös sen hiljaisia kohtia.
Juuri vaikeneminen alkoi tuntua merkitykselliseltä. Saaran ääni ei aina kuulu suoraan, mutta hänen elämänsä näkyy tehdyissä ratkaisuissa, kannetussa kivussa, odotuksessa, naurussa ja menetyksen pelossa. Albumissa nämä hiljaiset kohdat saivat muuttua rukouksiksi, kysymyksiksi ja lauluiksi.
Laulujen kokonaisuus rakentui Saaran elämän vaiheiden ympärille. Matka alkaa kutsusta lähteä Abrahamin rinnalla kohti maata, jota he eivät vielä tunne. Se kulkee alttarien ja telttapaikkojen kautta Egyptiin, jossa pelko varjostaa lupausta. Sen jälkeen laulut pysähtyvät lapsettomuuden pitkään odotukseen, Hagarin kohtaloon, nimen muuttumiseen, teltan ovella kuultuun mahdottomaan lupaukseen ja nauruun, joka muuttuu Iisakin syntymässä iloksi.
Samalla albumi ei väistä kertomuksen vaikeita kohtia. Saaran elämässä usko ja epäusko, rakkaus ja pelko sekä haavoittuminen ja vallankäyttö kulkevat rinnakkain. Hän odotti lupausta, mutta yritti myös täyttää sen omalla tavallaan. Hän kärsi itse, mutta hänen ratkaisunsa tuottivat kärsimystä myös Hagarille ja Ismaelille.
Tämän vuoksi yksi albumin tärkeistä näkökulmista on El-Roi – Jumala, joka näkee. Adonai näki Saaran pitkän odotuksen, mutta Hän näki myös Hagarin autiomaassa. Kertomuksessa ei ole vain yhtä äitiä, yhtä kipua tai yhtä ihmistä, joka tarvitsi tulla nähdyksi.
Albumi huipentuu Iisakin sitomisen varjoon. Ensimmäisen Mooseksen kirjan luvussa 22 kerrotaan Abrahamista ja Iisakista matkalla Morian vuorelle, mutta Saaraa ei mainita lainkaan. Seuraava luku alkaa kertomuksella hänen kuolemastaan.
Juutalainen midrash yhdistää nämä tapahtumat toisiinsa. Sen mukaan Saara kuuli, että hänen poikansa oli viety uhrattavaksi. Hänen huutonsa ja itkunsa rinnastetaan shofarin pitkiin ja katkonaisiin ääniin. Tämä tulkintaperinne antoi albumille sen syvimmän kuvan: Saaran ääni ei kadonnut, vaan se jäi kaikumaan shofarin huutoon.
Shofar ei silloin muistuta vain Iisakin sijasta uhratusta oinaasta. Sen äänessä kuuluu myös äidin rakkaus, järkytys ja kysymys. Mitä tapahtui sille naiselle, joka odotti poikaansa lähes koko elämänsä ja joutui lopulta kohtaamaan mahdollisuuden menettää hänet?
Tämä kysymys teki Saaran kertomuksesta myös hyvin ajankohtaisen. Lokakuun 7. päivän jälkeen Israelissa lukemattomat äidit ovat joutuneet odottamaan tietoa lapsistaan, lähettämään heidät puolustamaan maata, rukoilemaan panttivankien puolesta tai suremaan menetettyjä. Saaran huuto ei enää kuulu vain kaukaisesta menneisyydestä. Se kohtaa nykyajan äitien huudon ja kokonaisen kansan kaipauksen.
Näin Saaran ääni ei jää vain kertomukseksi yhdestä Raamatun henkilöstä. Se kertoo myös odottamisesta, keskeneräisyydestä ja siitä, kuinka vaikeaa Jumalan lupaukseen luottaminen voi olla silloin, kun mitään ei vielä näy.
Saara ei ollut virheetön ihminen. Juuri siksi hänen kertomuksensa on meille läheinen. Hän pelkäsi, epäili, yritti auttaa Jumalaa ja joutui kohtaamaan omien ratkaisujensa seuraukset. Silti Adonai ei unohtanut häntä. Lupaus ei toteutunut Saaran täydellisyyden vuoksi, vaan Jumalan uskollisuuden tähden.
Kun Adonai muutti Sarain nimen Saaraksi, Hän ei muuttanut vain nimeä. Hän vahvisti, ettei Saara ollut liiton kertomuksessa sivuhenkilö. Lupaus kulki myös hänen kauttaan. Kun Saara nauroi teltan ovella, naurussa kuuluivat epäusko, hämmästys ja vuosikymmenten pettymys. Kun Iisak syntyi, sama nauru sai uuden merkityksen. Siitä tuli todistus siitä, että Jumala voi tehdä eläväksi senkin, mikä näyttää ihmiselle mahdottomalta.
Albumin viimeinen ajatus on, ettei Saaran elämä päättynyt hänen kuolemaansa. Hänen matkansa jatkui Iisakissa, Jaakobissa, Israelin sukukunnissa ja siinä liitossa, jonka Adonai oli tehnyt. Saaran ääni kuuluu edelleen jokaisessa kertomuksessa, jossa mahdottomalta näyttävä lupaus odottaa täyttymistään.
Sarah: Text and Presence -esityksen tavoin myös Kol HaBritin albumi pyrkii tuomaan muinaisen tekstin nykyhetkeen. Teatteriesityksessä tämä tapahtuu näyttelijöiden, tekstien, musiikin ja yleisön vuorovaikutuksessa. Saaran ääni -albumissa se tapahtuu laulujen kautta.
Jokainen laulu avaa yhden ikkunan Saaran elämään. Yhdessä ne muodostavat matkan kutsusta lupaukseen, hiljaisuudesta ääneen ja tyhjästä teltasta sukupolvien jatkuvuuteen.
Albumi syntyi halusta pysähtyä kuuntelemaan naista, jonka elämän tunnemme, mutta jonka ääntä emme ole ehkä kuulleet tarpeeksi tarkasti. Samalla se kutsuu meitä tutkimaan omaa vaellustamme.
Mitä teemme silloin, kun lupaus viipyy? Annammeko pelon johtaa ratkaisujamme? Yritämmekö toteuttaa Jumalan suunnitelman omin voimin? Näemmekö oman kipumme keskellä myös toisen ihmisen kärsimyksen? Ja uskallammeko vielä nauraa ilosta, kun Adonai tekee sen, minkä luulimme jo olevan mahdotonta?
Näistä kysymyksistä, Saaran hiljaisista hetkistä ja Jumalan muuttumattomasta uskollisuudesta syntyi Kol HaBritin Saaran ääni.