Kysymys Israelin kadonneista sukukunnista herättää voimakkaita tunteita. Joillekin aihe on ennen kaikkea profeetallinen: mitä Jumala tarkoitti luvatessaan koota Israelin hajallaan olevat sukukunnat takaisin? Toisille kysymys muuttuu henkilökohtaiseksi, kun sukututkimuksesta alkaa löytyä juutalaisia esivanhempia ja samalla oma kiinnostus Israeliin, Tooraan, Shabbatiin, Herran juhliin ja juutalaiseen elämään syvenee. Silloin kysymys ei enää kuulu vain: Voiko goj kääntyä juutalaisuuteen? Paljon olennaisempi kysymys voi olla: Onko kyse uuden identiteetin omaksumisesta vai suvussa kadonneen Israel-yhteyden löytämisestä ja mahdollisesta palautumisesta?
Messiaaninen näkökulma tarjoaa tähän merkittävän raamatullisen näkökulman, vaikka on tärkeää ymmärtää sen rajat. Messiaaninen näkökulma ei ole halakhinen käsikirja, jonka perusteella ratkaistaan henkilön virallinen juutalainen asema. Se ei myöskään anna menetelmää sen todistamiseksi, kuuluuko joku nykyihminen Efraimin, Manassen, Naftalin tai jonkin muun kadonneeksi kutsutun sukukunnan jälkeläisiin.
Sen sijaan näkökulma sijoittaa Tanakin ja B’rit Hadashahin samaan juutalaiseen pelastushistorialliseen kokonaisuuteen. Näkökulma pyrkii nimenomaan tuomaan esiin Uuden liiton juutalaisen ympäristön ja Yeshuan sekä hänen ensimmäisten seuraajiensa juutalaisuuden. Tästä kokonaisuudesta nousee perustava näkemys: Jumala ei ole hylännyt Israelia. Hajaannus ei ole tehnyt tyhjäksi hänen liittoaan, eikä Israelin sukukuntien katoaminen ihmisten historiankirjoista merkitse sitä, että ne olisivat kadonneet Adonain muistista.
Kadonneet ihmisiltä – eivät Jumalalta
Ilmaus ”Israelin kadonneet sukukunnat” voi johtaa harhaan. Ne ovat kadonneita ennen kaikkea ihmisen näkökulmasta. Kun Assyria valloitti pohjoisen Israelin valtakunnan 700-luvulla eKr., suuri osa väestöstä siirrettiin pois maastaan. Seurasi hajaannusta, sekoittumista muihin kansoihin, muuttoliikkeitä ja vuosisatojen mittaisia historiallisia prosesseja. Ihmisten näkökulmasta monet sukulinjat katosivat. Mutta Raamatun profeetat eivät puhu pohjoisen Israelin sukukunnista ikään kuin Jumala olisi unohtanut ne. Päinvastoin.
Hosea puhuu pohjoisen valtakunnan tuomiosta, mutta myös ennallistamisesta. Jeremia puhuu Efraimista Jumalalle rakkaana poikana. Hesekiel puhuu Juudasta ja Joosefista, jonka kädessä on Efraimin sauva. Jesaja näkee Israelin hajallaan olevien kokoamisen. Raamatullinen kuva ei siis ole: Israel hajosi – Israel katosi – Jumala aloitti kokonaan uuden kansan kanssa. Vaan: Israel hajosi – Jumala säilytti liittonsa – ja Jumala lupasi koota.
Tämä on myös Roomalaiskirjeen 9–11 lukujen ymmärtämisen kannalta ratkaisevaa. Sha’ulin kysymys ei ole, kuinka Israel voitaisiin korvata, vaan kuinka Jumalan uskollisuus Israelille toteutuu Messiaan ja kansojen mukaan tulemisen keskellä.
”Onko Jumala hylännyt kansansa?”
Roomalaiskirjeen 11. luvussa Sha’ul esittää kysymyksen suoraan: Onko Jumala hylännyt kansansa? Hänen vastauksensa on yksiselitteinen: Ei suinkaan. Tämä muodostaa koko luvun lähtökohdan. Siksi messiaaninen raamatuntulkinta ei voi lähteä ajatuksesta, että Israelin liittohistoria olisi tullut päätökseen. Jos Jumala on uskollinen liitoilleen, myös hajaannuksessa olevalla Israelilla on merkitys. Mutta tämän rinnalla tarvitaan toinen yhtä tärkeä periaate: Se, että Raamattu lupaa Israelin ennallistamisen, ei anna meille automaattisesti kykyä tunnistaa kaikkien nykyihmisten muinaista sukukuntaa. Profeetallinen lupaus ja henkilökohtainen sukututkimuksellinen todistus eivät ole sama asia.
Efraim Raamatun profeetallisessa kokonaisuudessa
Efraimilla on erityinen asema pohjoisen Israelin kuvauksessa. Efraim oli Joosefin poika ja Manassen veli. Jaakob siunasi molemmat, mutta antoi nuoremmalle Efraimille huomattavan siunauksen. Myöhemmin Efraimista tuli niin merkittävä pohjoisen valtakunnan heimo, että profeetat käyttävät nimeä ”Efraim” toisinaan koko pohjoisen Israelin valtakunnan nimityksenä. Tästä syystä esimerkiksi Jeremian ja Hosean Efraim-tekstejä ei tule lukea pelkästään yksittäistä heimoa koskevina mainintoina. Efraim voi edustaa pohjoista Israelia laajemminkin. Tämä tekee Efraimista keskeisen kadonneiden sukukuntien keskustelussa. Mutta juuri tässä tapahtuu helposti virhe. Raamatun profeetallinen Efraim voidaan alkaa samaistaa kaikkiin ihmisiin, jotka nykyään löytävät Tooran, Israelin tai messiaanisen uskon. Päätelmä menee helposti näin: ”Efraim hajosi kansojen sekaan.” ”Efraim palaa lopun aikana.” ”Minä tunnen voimakasta vetoa Israeliin.” ”Siispä minä olen Efraim.” Viimeinen johtopäätös ei seuraa automaattisesti edellisistä. Kutsu Israelin yhteyteen ei itsessään ole sukututkimuksellinen todiste israelilaisesta syntyperästä.
Kun sukututkimuksesta löytyy juutalaisia
Tilanne muuttuu kuitenkin olennaisesti silloin, kun kyse ei ole pelkästä tunteesta. Jos suvusta löytyy dokumentoitavasti juutalaisia henkilöitä, on olemassa historiallinen Israel-yhteys. Silloin ei ole asianmukaista käsitellä henkilöä aivan samalla tavalla kuin ihmistä, jonka suvussa ei ole mitään tunnettua juutalaista yhteyttä. On kuitenkin tärkeää ymmärtää, mitä sukututkimus osoittaa ja mitä se ei osoita. Jos henkilön isoäiti, isoisä, isoisoäiti tai muu esivanhempi voidaan dokumentoidusti osoittaa juutalaiseksi, voidaan sanoa: suvussa on juutalainen sukujuuri. Mutta tästä ei vielä seuraa: henkilö kuuluu varmasti Efraimin sukukuntaan. Eikä siitä myöskään automaattisesti seuraa: henkilö on nykyisen juutalaisen lain näkökulmasta juutalainen. Nämä ovat kolme eri kysymystä.
Kolme asiaa, jotka pitää erottaa
Koko keskustelua auttaa ratkaisevasti, jos erotetaan toisistaan: juutalainen syntyperä, juutalainen yhteisöllinen asema ja Israelin sukukuntaidentiteetti. Ne eivät ole sama asia. Henkilöllä voi olla todistettavasti juutalaisia esivanhempia ilman, että jokin tietty juutalainen yhteisö tunnustaa hänet nykyisten halakhisten sääntöjensä perusteella juutalaiseksi. Toisaalta henkilö voi kääntyä hyväksytyn prosessin kautta juutalaisuuteen ilman biologista juutalaista syntyperää. Kolmanneksi henkilöllä voi olla juutalainen syntyperä ilman, että hänen alkuperäistä muinaista sukukuntaansa voidaan mitenkään osoittaa. Näiden erottaminen estää paljon sekaannusta.
Juutalaisuus ja Israel eivät ole täysin sama käsite
Raamatullisessa keskustelussa on lisäksi muistettava, että ”juutalainen” ja ”israelilainen” eivät historiallisesti ole aivan sama käsite. Sana Yehudi, juutalainen, liittyy Juudaan. Pohjoisen valtakunnan väestöön kuuluivat puolestaan muun muassa Efraim, Manasse, Isaskar, Sebulon, Naftali ja Asser. Kun pohjoinen valtakunta hajosi ja Juudan identiteetti säilyi historian läpi selvemmin, juutalaisuudesta tuli käytännössä Israelin kansan säilyneen identiteetin keskeinen muoto. Tästä syystä kadonneiden sukukuntien jälkeläistä koskeva kysymys voi olla historiallisesti vielä monimutkaisempi kuin kysymys siitä, löytyykö suvusta henkilö, joka tunnettiin juutalaisena. Kadonneiden heimojen jälkeläisten ei välttämättä historiassa olisi edes mahdollista jäljittää itseään tiettyyn sukukuntaan.
Hesekielin kaksi sauvaa
Yksi merkittävimmistä profeetallisista teksteistä on Hesekiel 37. Profeetta saa ottaa kaksi sauvaa. Toiseen liittyy Juuda. Toiseen Joosef ja Efraim. Sitten Jumala käskee yhdistämään ne niin, että niistä tulee yksi hänen kädessään. Kuva ei ole merkityksetön. Se tulee välittömästi kuolleiden luiden laaksoa koskevan näyn jälkeen, jossa Israel kuvataan elottomaksi mutta Jumalan Hengen kautta ennallistettavaksi kansaksi. Sauvojen yhdistäminen jatkaa ennallistamisen teemaa. Jumalan päämäärä ei ole vain Juudan säilyminen. Hänen päämääränään on Israelin eheys. Hajaantunut kansa kootaan. Jakaantunut valtakunta yhdistyy. Israelilla on jälleen yksi kuningas. Messiaaninen lukutapa näkee tämän väistämättä yhteydessä Daavidin poikaan ja Messiaan valtakuntaan.
”Minun palvelijani David on heidän kuninkaansa”
Hesekielin 37. luvun näyn päämäärä ei ole vain sukututkimuksen palautuminen. Se huipentuu kuninkaaseen. Jumala lupaa, että hänen palvelijansa David on heidän kuninkaansa. Tämä on messiaanisesti valtava asia. Israel ei palaudu vain biologiseksi kansaksi. Se palautuu Messiaan hallintaan. Siksi Israelin sukukuntien ennallistamisen käsitteleminen ilman Messiasta jää messiaanisen kokonaisnäkemyksen kannalta vajaaksi. Todellinen ennallistaminen johtaa takaisin: Israelin Jumalan luo, hänen liittoonsa ja hänen Messiaansa yhteyteen.
Jeremian Efraim
Jeremian 31. luku kuuluu ehkä kauneimpiin Efraimia koskeviin teksteihin. Efraim kuvataan poikana, jota Jumala edelleen muistaa. Vaikka kuritus on ollut todellista, Jumalan sisin liikkuu Efraimia kohti. Tämä on merkittävää juuri hajaannuksen näkökulmasta. Efraim ei lakkaa olemasta Jumalalle Efraim siksi, että Efraim on hajaantunut. Ihminen voi unohtaa sukunsa. Kansa voi kadottaa historiansa. Arkistot voivat tuhoutua. Nimet voivat vaihtua. Kieli voi vaihtua. Uskonto voi vaihtua. Mutta Raamatun Jumalan muistaminen ei ole riippuvainen ihmisen arkistoista. Tämä ei tarkoita, että voisimme täyttää arkistojen aukot mielikuvituksella. Se tarkoittaa jotakin parempaa: Adonai tietää ne, joita me emme osaa tunnistaa.
Hosea ja identiteetin menetys
Hosean profetia antaa vielä toisen näkökulman. Pohjoiseen Israeliin kohdistuu vakava tuomio. Liittouskottomuudella on seurauksia. Hosean lasten nimet kuvaavat liiton rikkoutumisen kauheutta. ”Ei minun kansani” on erityisen voimakas ilmaus. Mutta profetia ei pääty siihen. Jumala lupaa jälleen puhua kansalleen. Tuomion jälkeen seuraa palautus. Tämä tekee Hoseasta tärkeän kadonneiden sukukuntien keskustelussa. Israel voi joutua tilaan, jossa sen näkyvä identiteetti on järkkynyt syvästi. Mutta Jumalan armollinen päämäärä voi silti olla ennallistaminen.
5. Mooseksen kirja 30 ja paluun periaate
Kadonneiden sukukuntien kysymystä ei pitäisi aloittaa Hesekielistä. Sen perusta on jo Toorassa. 5. Mooseksen kirjan lopussa Israelille asetetaan siunaus ja kirous. Samalla annetaan profeetallinen näköala hajaannukseen. Israel joutuu kansojen keskelle. Mutta sitten tapahtuu paluu. Kun Israel palaa Adonain luo, Jumala kokoaa kansansa jälleen kansojen keskeltä. Tässä yhdistyvät kaksi asiaa: teshuvah ja kokoaminen. Sydämen paluu Jumalan luo ja maantieteellinen kansallinen kokoaminen kuuluvat samaan liittokertomukseen. Tämä on erittäin merkittävä malli myös kadonneiden juurien kohdalla. Raamatullisessa mielessä paluu ei ole ensisijaisesti etnisen ylpeyden löytämistä. Se on paluuta Adonain luo.
Teshuvah on syvempi käsite kuin conversion
Englanninkielinen sana conversion tai suomalainen ”kääntyminen juutalaisuuteen” ei aina tavoita kaikkea sitä, mitä Raamatun paluuteema sisältää. Heprean shuv merkitsee palaamista. Teshuvah liittyy tästä muodostuvaan paluun ja parannuksen ajatukseen. Jos henkilö on kokonaan kansoista eikä hänen suvussaan ole Israel-yhteyttä, juutalaisuuteen kääntyminen merkitsee liittymistä kansaan, johon hän ei syntyperältään kuulu. Mutta jos suvussa on todellista juutalaista taustaa ja tämä yhteys on kadonnut sukupolvien aikana, tilannetta voidaan ainakin hengellisestä näkökulmasta tarkastella myös toisen sanan kautta: paluu. Tämä ei automaattisesti määrittele henkilön halakhista asemaa. Mutta se kuvaa aivan erilaista hengellistä liikettä.
Paluu ei ole sama asia kuin halakhinen kääntyminen
Tässä on kuitenkin vältettävä sekoittamasta kahta tasoa. Ihminen voi sanoa: ”Palaan sukuni juutalaisille juurille.” Se on henkilökohtainen, historiallinen ja hengellinen lausuma. Mutta siitä ei vielä seuraa: ”Olen kaikkien juutalaisten yhteisöjen tunnustama juutalainen.” Juutalainen yhteisö määrittelee jäsenyytensä omien kriteeriensä mukaan. Messiaaninennäkökulma ei kumoa tätä. Se ei anna ihmiselle oikeutta julistaa itse itseään halakhisesti juutalaiseksi. Siksi todellisen sukujuuren löytyminen on syy tutkia asiaa tarkemmin, ei syy ohittaa kaikki yhteisölliset kysymykset.
Äitilinja ja isälinja
Sukututkimuksessa voidaan esimerkiksi havaita, että suvussa on juutalainen esi-isä isän puolella. Tämä on edelleen todellinen osa henkilön historiaa. Ei olisi oikein sanoa, ettei hänellä ole juutalaista perintöä. Mutta eri juutalaiset suuntaukset voivat arvioida hänen nykyisen juutalaisen asemansa eri tavoin. Samoin tilanne voi olla toinen, jos dokumentoitava juutalainen sukulinja jatkuu äidin kautta. Joissakin tilanteissa henkilö saattaa huomata, ettei varsinainen kysymys olekaan uuden uskonnollisen identiteetin hankkiminen vaan olemassa olevan juutalaisen aseman dokumentointi. Tässä vaiheessa Messiaaninen näkökulma ei enää riitä päätöksentekoon. Tarvitaan kyseisen juutalaisen yhteisön asiantuntemusta.
Sukututkimuksen pitäisi olla mahdollisimman tarkkaa
Jos henkilön juutalaiseen sukujuureen liittyy myös hengellisesti suuri kysymys, sukututkimuksen tasoa kannattaa nostaa tavallista korkeammaksi. Perimätieto on arvokasta. Mutta perimätieto ei ole sama asia kuin dokumentti. Kannattaa selvittää mahdollisuuksien mukaan: syntymätiedot, avioliittoasiakirjat, seurakunta- tai yhteisörekisterit, synagogarekisterit, hautausmaat, maahanmuuttoasiakirjat, väestörekisterit, sukunimien muutokset, juutalaisissa yhteisöissä säilyneet tiedot sekä suvun maantieteellinen historia. Tarkoitus ei ole todistaa ennalta päätettyä lopputulosta. Tarkoitus on löytää totuus.
DNA voi auttaa, mutta sillä on rajansa
Geneettinen tutkimus voi joissakin tapauksissa tukea käsitystä tietyistä väestöllisistä yhteyksistä. Se ei kuitenkaan yleensä pysty ratkaisemaan kysymystä siitä, kuuluuko henkilö raamatulliseen Efraimin tai Manassen sukukuntaan. Tämän eron on oltava selvä. Moderni DNA-analyysi voi kertoa geneettisestä sukulaisuudesta nykyisiin tai historiallisesti tutkittuihin populaatioihin. Se ei tavallisesti pysty palauttamaan henkilölle muinaista Israelin sukukuntaidentiteettiä. Siksi esimerkiksi tulos, joka osoittaa yhteyttä ashkenasijuutalaisiin, ei tarkoita: ”DNA todistaa minun olevan Efraimia.” Se voi osoittaa juutalaista sukujuurta. Se on jo merkittävä asia. Sitä ei tarvitse suurentaa asiaksi, jota se ei osoita.
Miksi nöyryys on tässä niin tärkeää?
Kadonneiden sukukuntien aiheessa on kaksi vastakkaista vaaraa. Ensimmäinen on kaiken kieltäminen. Ajatellaan, ettei kadonneilla heimoilla ole enää mitään merkitystä ja että profeettojen lupaukset voidaan kokonaan hengellistää. Toinen vaara on ylilyönti. Jokainen Israelia rakastava henkilö julistetaan Efraimiksi. Kumpikaan ei tee oikeutta Raamatulle. Parempi asenne on: Jumala on luvannut ennallistaa Israelin. Uskon hänen lupaukseensa. Mutta en väitä tietäväni sellaista, mitä hän ei ole minulle todistanut.
Identiteetin löytäminen ei saa muuttua identiteetin keksimiseksi
Tämä periaate on ehkä kaikkein tärkein. Jos suvusta löytyy todellisia juutalaisia juuria, niitä kannattaa tutkia. Jos suvun historiassa tapahtui assimilaatiota, sitä kannattaa selvittää. Jos juutalainen nimi muutettiin, siihen kannattaa perehtyä. Jos perheessä vaiettiin juutalaisuudesta, syitä voidaan yrittää ymmärtää. Tämä on identiteetin löytämistä. Mutta jos todistusaineiston aukot täytetään väitteillä: ”Olen varmasti Efraimia, koska tunnen niin”, siirrytään identiteetin tutkimisesta identiteetin rakentamiseen. Raamatullinen profetia ei tarvitse tällaista apua. Jos Jumala todella kokoaa Efraimia, hän pystyy toteuttamaan sen ilman että ihmisen täytyy ensin päättää olevansa Efraimia.
Entä voimakas sisäinen kutsu?
Sitäkään ei tarvitse halveksia. Jos ihminen, jolla ei aikaisemmin ollut kiinnostusta juutalaisuuteen, alkaa syvästi rakastaa Israelia ja tutkia Tooraa, ja myöhemmin suvusta löytyy juutalaisia juuria, tapahtuma voi olla hänelle hengellisesti hyvin merkittävä. Sitä ei tarvitse selittää pois. Mutta henkilökohtaisen kokemuksen oikea käyttö on: ”Tämä saa minut etsimään enemmän.” Ei: ”Tämä todistaa varmasti sukukuntani.” Hengellinen kokemus voi käynnistää tutkimisen. Sen ei tarvitse korvata tutkimusta.
Jumala muistaa suvut
Raamatun maailma on syvästi sukupolvien maailma. Jumala esitellään Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalana. Liitot kulkevat sukupolvien läpi. Lapsille opetetaan, mitä Jumala teki. Sukukunnat ja sukuluettelot ovat tärkeitä. Perintömaa liittyy sukuihin. Pappeus liittyy sukuun. Daavidin kuninkuus liittyy sukuun. Messiaan sukulinja merkitsee jotakin. Raamattu ei siis suhtaudu syntyperään merkityksettömänä. Mutta se ei myöskään opeta, että biologinen alkuperä tekisi ihmisestä automaattisesti vanhurskaan. Molemmat totuudet pitää säilyttää.
Veri ei pelasta
Juutalainen sukujuuri voi kertoa jotakin valtavan merkittävää siitä, keitä esivanhempasi olivat. Se ei kerro, mikä on suhteesi Jumalaan. Sha’ul itse korostaa, ettei fyysinen syntyperä saa muuttua hengellisen ylpeyden perustaksi. Samoin Yochanan haMatbil, Johannes Kastaja, varoittaa luottamasta pelkästään siihen, että Abraham on isänä. Sukupuu voi kertoa liittohistoriallisesta yhteydestä. Mutta vain Jumala voi muuttaa sydämen.
Messias on ennallistamisen keskus
Tässä messiaaninen näkökulma tekee suuren eron verrattuna pelkkään genealogiseen keskusteluun. Israel ei ole vain DNA. Israel on liittokansa. Ja liittohistoria tähtää Messiaaseen. Yeshua ei tullut luomaan Israelista irrallista uutta uskontoa. David Sternin laajemmassa messiaanisessa ajattelussa Yeshuan tunnustaminen ei merkitse juutalaiselle juutalaisen identiteetin hylkäämistä; samalla kansoista tulevat kutsutaan Israelin Jumalan yhteyteen ilman, että heidän täytyy ensin muuttua juutalaisiksi. Jos siis Israelin hajaantunut jälkeläinen löytää takaisin juurilleen mutta samalla joutuu luopumaan Messiaasta päästäkseen sinne, messiaanisesta näkökulmasta jotakin hyvin olennaista on kadonnut.
Juutalaisuuteen kääntyminen ja Yeshua
Tämä muodostaa käytännössä yhden vaikeimmista kysymyksistä. Jos henkilö, jolla on juutalaista sukutaustaa, harkitsee virallista juutalaisuuteen kääntymistä tai aseman palauttamista, hänen pitää selvittää tarkasti, mitä kyseinen prosessi edellyttää. Kaikki juutalaiset yhteisöt eivät hyväksy messiaanista uskoa. Joissakin tapauksissa Yeshuan tunnustaminen voi muodostua esteeksi yhteisön hyväksynnälle. Messiaanisesti ajattelevalle henkilölle tämä asettaa perustavan kysymyksen: Voinko palauttaa yhteyteni juutalaiseen kansaani joutumatta kieltämään Israelin Messiasta? Tätä ei voi käsitellä sivuasiana. Jos paluu juuriin edellyttää Messiaan hylkäämistä, se on messiaanisen kokonaisuuden kannalta mahdoton ristiriita.
Jerusalemin kokous ja tämän tilanteen erityisyys
Apostolien tekojen 15. luku käsittelee kansoista tulleiden uskovien asemaa. David Stern tulkitsee kiistan liittyvän muun muassa siihen, pitäisikö miespuolisten gojien tulla juutalaisiksi proselyyteiksi ja ottaa ympärileikkaus päästäkseen täyteen asemaan Messiaan yhteisössä. Jerusalemin kokous vastaa, ettei sitä pidä vaatia. Mutta jos henkilö myöhemmin havaitsee todellista juutalaista sukujuurta, tilanne ei ole aivan identtinen Apostolien tekojen 15. luvun kanssa. Silloin kysymys ei ehkä ole: ”Kuinka ei-juutalaisesta tehdään juutalainen?” Vaan: ”Mikä tämän henkilön todellinen suhde Israelin kansaan jo on?” Tämä pitää ensin selvittää.
Roomalaiskirjeen luonnolliset oksat
Roomalaiskirjeen 11. luvun öljypuuvertauksessa Sha’ul puhuu sekä luonnollisista että villistä puusta oksastetuista oksista. Kansoista tulevat kuvataan villinä oksana. Israelia koskevat oksat ovat luonnollisia. Erityisen merkittävä on Sha’ulin ajatus siitä, että Jumala kykenee oksastamaan luonnolliset oksat takaisin niiden omaan oliivipuuhun. Tässä on syvä ennallistamisen kuva. Sitä ei kuitenkaan pidä käyttää yksinkertaistettuna sukututkimustestinä. Jos löydän yhden juutalaisen esivanhemman, en voi sen perusteella julistaa itseäni automaattisesti Roomalaiskirjeen 11. luvun tarkoittamaksi luonnolliseksi oksaksi. Mutta vertaus osoittaa jotakin Jumalan sydämestä: Hän ei ole luopunut Israelista.
”Heidän oma oliivipuunsa”
Roomalaiskirjeen kielessä on erityisen kiinnostava ajatus Israelin omasta oliivipuusta. Israel ei ole vieras Jumalan pelastussuunnitelmassa. Se on juuri. Patriarkat ovat osa juuriin liittyvää kuvaa. Kansoista tulevat saavat armon kautta osallisuuden tästä puusta. Siksi myös assimiloituneen juutalaisen jälkeläisen mahdollinen paluu omien juuriensa äärelle on eri kysymys kuin sellaisen henkilön juutalaisuuteen kääntyminen, jolla ei ole mitään historiallista Israel-yhteyttä. Näitä ei pitäisi niputtaa yhdeksi asiaksi.
Kadonneen identiteetin palautuminen
Kuvitelkaamme suku, jonka juutalainen historia katkesi kolme tai neljä sukupolvea sitten. Syitä voi olla monia. Seka-avioliitto. Muutto. Assimilaatio. Pakkokääntyminen. Juutalaisvastaisuus. Sota. Holokausti. Pelko. Lapsia päätettiin kasvattaa enemmistökulttuurissa, jotta he välttyisivät vainolta. Nimi muutettiin. Kotona ei enää puhuttu menneisyydestä. Sitten muutamaa sukupolvea myöhemmin jälkeläinen alkaa tutkia suvun historiaa. Arkistoista löytyy jotakin. Valokuva. Hautakivi. Synagogarekisteri. Juutalainen avioliitto. Syntymämerkintä. Vanha nimi. Tällaisessa tilanteessa sana ”kääntyminen” voi tuntua liian yksinkertaiselta. Jotakin, mikä oli kadonnut suvun tietoisuudesta, alkaa palautua.
Paluu ei kuitenkaan tarkoita menneisyyden jäljittelemistä
Todellinen paluu ei merkitse, että henkilön pitäisi yrittää muuttua kuvitelmaksi siitä, millaisia hänen juutalaiset esivanhempansa olivat. Hän ei tarvitse keinotekoista aksenttia. Hän ei tarvitse heprealaista nimeä todistaakseen mitään. Hänen ei tarvitse pukeutua heti tavalla, joka näyttää ulospäin ortodoksijuutalaiselta. Hän ei tarvitse mahdollisimman monia ulkoisia tunnuksia. Ensimmäinen askel on paljon yksinkertaisempi: totuuden etsiminen. Kuka minä olen? Keitä esivanhempani olivat? Mitä heille tapahtui? Missä kohtaa yhteys katkesi? Mitä voidaan todistaa? Mitä ei voida todistaa?
Toora ei kehota rakentamaan identiteettiä valheelle
Tämä kuulostaa itsestään selvältä, mutta sillä on suuri merkitys. Jos paluuta Israelin juuriin rakennetaan, sen pitää perustua emet – totuuteen. Ei tarvitse liioitella yhtä löydettyä juutalaista esi-isää. Ei tarvitse vähätellä häntä. Ei tarvitse keksiä sukukuntaa. Ei tarvitse piilottaa ei-juutalaisia sukujuuria. Sukututkimuksen tulos saa olla juuri se, mikä se on. Jos henkilö on osittain juutalaista ja osittain suomalaista, saksalaista, venäläistä tai muuta syntyperää, totuus ei heikkene sillä, että se on monimuotoinen.
Entä aliyah?
Juutalaisen sukujuuren löytyminen voi myöhemmin nostaa esiin myös kysymyksen Israelista ja mahdollisesta aliyahista. Tämä on kuitenkin erillinen oikeudellinen ja käytännöllinen kysymys. Raamatullinen sukututkimus, halakhinen juutalainen asema ja Israelin valtion maahanmuuttolainsäädännön määritelmä eivät ole täysin sama asia. Henkilö voi täyttää yhden määritelmän mutta ei toista. Siksi hengellistä identiteettiä ei kannata rakentaa yhden hallinnollisen päätöksen varaan. Samoin hallinnollisen hyväksynnän saaminen ei itsessään ratkaise hengellistä kysymystä.
Israelin maahan palaaminen ja Adonain luo palaaminen
Profeetallisessa tekstissä nämä kaksi kietoutuvat kuitenkin toisiinsa. Israel kokoontuu maahan. Mutta Jumalan päämäärä ei ole vain saada oikeat ihmiset oikealle maantieteelliselle alueelle. Hänen päämääränsä on sydämen ennallistaminen. Hesekiel puhuu uudesta sydämestä. Jeremia puhuu Toorasta sydämessä. 5. Mooseksen kirja puhuu sydämen ympärileikkauksesta. Siksi kadonneiden sukukuntien ennallistaminen ei messiaanisessa maailmassa voi olla vain etninen projekti. Sen täytyy lopulta koskettaa suhdetta Adonaihin.
Uusi liitto ja Israelin huone
Jeremian 31. luvussa uusi liitto luvataan nimenomaisesti Israelin huoneelle ja Juudan huoneelle. Tämä kohta on messiaanisen raamatuntulkinnan kannalta valtavan tärkeä. Uusi liitto ei ilmesty tyhjästä eikä sitä alun perin luvata Israelista irralliselle uskonnolliselle yhteisölle. Se kuuluu Israelin ennallistamisen profeetalliseen kokonaisuuteen. Samassa luvussa esiintyy myös Efraim. Tämä yhteys ansaitsee huomiota. Uuden liiton asiayhteys on Israelin kansallinen ja hengellinen ennallistaminen. Messiaassa myös kansat pääsevät sen siunauksista osallisiksi, mutta tämä ei poista alkuperäistä lupausta Israelille.
Yeshua ja Israelin kadonneet lampaat
Yeshua käyttää itse Israelista myös kadonneen lampaan kuvaa. Hän puhuu Israelin huoneen kadonneista lampaista. Tätä lausetta ei pitäisi ilman lisäperusteita muuttaa suoraksi tekniseksi määritelmäksi Assyriaan kadonneista kymmenestä heimosta, mutta Israelin ennallistamisen tausta on joka tapauksessa läsnä hänen tehtävässään. Yeshua ei ole yleismaailmallinen Messias Israelista irrotettuna. Hän on Israelin Messias, jonka kautta siunaus ulottuu kansoihin. Siksi Israelin ennallistaminen ja kansojen pelastus eivät kilpaile keskenään. Ne kuuluvat samaan Abrahamista alkavaan kertomukseen.
Kaksitoista apostolia ja kaksitoista sukukuntaa
Yeshuan valinta kutsua kaksitoista apostolia ei myöskään ole sattumanvarainen yksityiskohta. Luku kaksitoista liittyy Israelin kahteentoista sukukuntaan. Messiaan ympärille rakentuva kahdentoista joukko viittaa Israelin ennallistamisen teemaan. Samoin B’rit Hadashahissa esiintyy toistuvasti Israelin kaksitoista sukukuntaa koskevaa kieltä. Israel ei siis ensimmäisen vuosisadan messiaanisen julistuksen myötä muutu merkityksettömäksi historialliseksi jäänteeksi.
Ya’akov kirjoittaa kahdelletoista sukukunnalle
Jaakobin kirjeen alkutervehdys on erityisen kiinnostava. Ya’akov osoittaa kirjeensä kahdelletoista sukukunnalle hajaannuksessa. Riippumatta siitä, kuinka tämän vastaanottajajoukko tarkalleen määritellään, ilmaus osoittaa, ettei kaksitoista sukukuntaa koskevaa käsitteistöä pidetty merkityksettömänä. Hajaannus ja Israelin sukukunnat kuuluvat edelleen B’rit Hadashahin maailmaan.
Jumala tuntee jokaisen jälkeläisen
Modernille ihmiselle tämä voi olla vaikea ajatus. Me tarvitsemme arkistoja. Jumala ei tarvitse. Me tarvitsemme DNA-testejä. Jumala ei tarvitse. Me menetämme nimet. Jumala ei. Me kadotamme sukupuut. Jumala ei. Jos Assyrian hajaannuksessa ollut israelilainen suku on jatkunut 2700 vuoden ajan kansojen seassa, me emme ehkä kykene seuraamaan sitä. Mutta Jumalalle ei ole olemassa kadonnutta osoitetta. Tämä antaa profeetalliselle kokoamiselle aivan toisenlaisen painon. Adonai ei tarvitse ihmisen genealogista järjestelmää täyttääkseen lupauksensa.
Tämä suojaa sekä epäuskolta että ylpeydeltä
Voimme siis sanoa samanaikaisesti kaksi asiaa. Ensimmäinen: Uskon, että Jumala kykenee löytämään Israelin hajallaan olevat jälkeläiset ja täyttämään lupauksensa. Toinen: En väitä tuntevani ihmisen sukukuntaa ilman riittävää näyttöä. Nämä eivät ole ristiriidassa. Ne ovat terve uskon ja nöyryyden yhdistelmä.
Jos suvusta löytyy juutalaisia, mitä pitäisi tehdä?
Ensimmäinen tehtävä ei välttämättä ole hakeutua välittömästi kääntymisprosessiin. Ensimmäinen tehtävä on ymmärtää, mitä on löytynyt. Onko kyse yhdestä kaukaisesta esi-isästä? Onko kyse useista juutalaisista sukuhaaroista? Onko juutalainen identiteetti säilynyt jossakin haarassa pitkään? Milloin se katosi? Oliko kyse äidin vai isän linjasta? Miten henkilöt itse määrittelivät identiteettinsä? Mihin juutalaiseen yhteisöön he kuuluivat? Onko tietoa mahdollista vahvistaa? Vasta kun historiallinen kuva on selkeämpi, voidaan kysyä, mitä se merkitsee nykyhetkessä.
Seuraava kysymys: onko kyse paluusta vai liittymisestä?
Tämä on tärkeä erottelu. Jos henkilöllä on hyvin kaukainen yksittäinen juutalainen esi-isä, mutta hänen muu sukunsa ja kulttuurinsa ovat vuosisatojen ajan kuuluneet täysin kansoihin, hänen tilanteensa ei välttämättä ole sama kuin henkilöllä, jonka juutalainen isoäiti joutui vainojen vuoksi salaamaan identiteettinsä. Molemmilla on juutalainen sukujuuri. Mutta heidän suhteensa juutalaisen identiteetin historialliseen jatkuvuuteen on erilainen. Siksi yksi yleinen sääntö ei riitä.
Kolmas kysymys: mitä kääntyminen tarkoittaisi?
Jos henkilö päätyy harkitsemaan juutalaisuuteen kääntymistä, hänen pitäisi kysyä: Miksi? Mihin yhteisöön? Millä ehdoilla? Mitä prosessi tunnustaa? Miten Yeshuaan uskomiseeni suhtaudutaan? Onko kyse uuden identiteetin ottamisesta vai epäselvän juutalaisen aseman vahvistamisesta? Mitä tapahtuu puolison ja lasten asemalle? Miten prosessi vaikuttaa käytännön yhteisölliseen elämään? Kääntyminen ei ole yksityinen hengellinen seremonia. Se liittyy yhteisöön.
Neljäs kysymys: mitä Yeshua merkitsee?
Tämä on messiaanisen näkökulman kannalta ratkaiseva. Jos henkilön juutalaiset juuret löytyvät mutta Yeshua katoaa matkan varrella, messiaaninen paluu on muuttunut joksikin toiseksi. Messiaanisuus ei johda pois Yeshuasta. Sen tarkoituksena on päinvastoin näyttää, että Yeshua kuuluu Israelin kertomuksen sisälle eikä sen ulkopuolelle. Sternin messiaanisessa ajattelussa juutalaisia ei kutsuta luopumaan juutalaisesta identiteetistään tullessaan Messiaan yhteyteen. Siksi juutalaisen juuren löytyminen ja Messiaan löytäminen eivät ole vastakkaisia asioita.
Paluu Israelin juuriin voi siis olla todellinen kutsu
Voimmeko messiaanisen kokonaisuuden perusteella ajatella, että ihminen, jonka suvussa on juutalaisia ja joka alkaa löytää takaisin Israelin juurille, voi kokea todellista kutsua paluuseen? Kyllä, tällainen ajatus voidaan sovittaa Raamatun ennallistamisen suureen kertomukseen. Mutta sitä ei pidä muuttaa varmaksi profeetalliseksi diagnoosiksi. Voimme sanoa: ”Tässä saattaa olla jotakin, jota kannattaa vakavasti tutkia.” Meidän ei tarvitse sanoa: ”Jumala on ilmoittanut, että olet Efraim.”
Paluu voi alkaa ennen kuin identiteettikysymys ratkeaa
Tämäkin on vapauttava ajatus. Ihmisen ei tarvitse odottaa täydellistä sukututkimuksellista varmuutta voidakseen: tutkia Tooraa, oppia Israelin historiasta, kunnioittaa Shabbatia, tutkia Herran juhlia, opiskella hepreaa, tutustua suvun juutalaiseen historiaan, rukoilla Israelin puolesta ja seurata Messias Yeshuaa. Hengellinen kasvu ei tarvitse henkilötodistukseen kirjoitettua sukukuntaa.
Sukukunta ei saa tulla Messiaan tilalle
Kadonneiden sukukuntien keskustelussa on vaara, että kysymyksestä ”mihin heimoon kuulun?” tulee lopulta tärkeämpi kuin kysymyksestä: Kenelle kuulun? Raamatun päämäärä ei ole saada ihmistä löytämään täydellinen genealoginen etiketti. Päämäärä on tuntea Israelin Jumala. Jos ihminen käyttää vuosia etsiessään todisteita Efraimista mutta hänen suhteensa Adonaihin ei syvene, jokin on väärässä järjestyksessä.
Suvun löytyminen voi silti olla suuri lahja
Tämän varoituksen ei pidä tehdä juutalaisten juurien löytämisestä merkityksetöntä. Päinvastoin. Kadonneen suvun historian löytäminen voi olla valtava lahja. Se voi palauttaa ihmisiä, nimiä ja kohtaloita unohduksesta. Se voi auttaa ymmärtämään perheen traumaa. Se voi selittää muuttoja. Se voi paljastaa vainojen vaikutuksia. Se voi tehdä Israelin historiasta henkilökohtaisen. Se voi antaa jälkeläiselle mahdollisuuden kunnioittaa niitä, joiden nimet olivat vaarassa kadota.
Muistaminen on juutalainen teko
Raamatussa muistaminen on syvästi hengellinen käsite. Zachor – muista. Israelin kutsuun kuuluu muistaminen. Muista Egypti. Muista Shabbat. Muista liitto. Muista, mitä Jumala teki. Siksi myös suvun kadonneen juutalaisen historian palauttamisessa voi olla jotakin syvästi raamatullista. Se ei ole vain genealoginen harrastus. Se voi olla muistamisen teko.
Mutta muistaminen ei oikeuta muuttamaan historiaa
Jos esi-isä oli juutalainen, kunnioita sitä. Jos hän ei ollut, kunnioita sitäkin. Jos suvun uskonnollinen historia on ristiriitainen, kerro se rehellisesti. Jos juutalainen yhteys katkeaa dokumenteissa, sano että se katkeaa. Raamatullinen identiteetti ei pelkää totuutta.
Kadonneiden sukukuntien suuri profeetallinen tulevaisuus
Kaiken yksilöllisen sukututkimuksen yläpuolella on kuitenkin suurempi kertomus. Profeetat näkevät Israelin kokoamisen. He näkevät Juudan. He näkevät Efraimin. He näkevät hajallaan olevat. He näkevät Siionin ennallistamisen. He näkevät Daavidin Kuninkaan. He näkevät kansat tulemassa Israelin Jumalan valoon. Tästä muodostuu valtava kuva: Israel ennallistetaan Israeliksi, ja kansat tulevat Israelin Jumalan luo kansoina. Näitä ei tarvitse sekoittaa keskenään.
Entä jos joku todella on kadonneen sukukunnan jälkeläinen?
Silloin hänen identiteettinsä ei riipu siitä, tietääkö hän siitä tällä hetkellä. Jos hänen sukunsa todella polveutuu Efraimista, Jumala tietää sen. Jos se polveutuu Manassesta, Jumala tietää sen. Jos se polveutuu Asserista, Jumala tietää sen. Tämä antaa ihmisen etsinnälle terveen rauhan. Totuutta saa etsiä intensiivisesti ilman, että sitä tarvitsee keksiä.
Kääntyminen vai paluu?
Lopulta juuri tämä kysymys jää keskustelun ytimeen. Jos kansoista tullut ihminen ilman tunnettua Israel-yhteyttä haluaa liittyä juutalaiseen kansaan, voidaan luontevasti puhua kääntymisestä tai liittymisestä. Mutta jos suvusta löytyy todellinen juutalainen yhteys, tilanne voi olla erilainen. Ehkä tapahtumassa ei ole ainoastaan liittyminen johonkin uuteen. Ehkä jokin vanha tulee jälleen näkyväksi. Ehkä suvussa vaiennut historia alkaa puhua. Ehkä unohdetut nimet löydetään. Ehkä yhteys, jota edelliset sukupolvet eivät enää tunteneet, alkaa palautua. Silloin sana teshuvah – paluu voi kuvata jotakin olennaista. Mutta sekään ei saa ylittää sitä, minkä totuus sallii.
Messiaaninen paluu
Messiaanisesta näkökulmasta kaikkein täydellisin paluu ei lopulta ole paluuta vain juutalaisiin tapoihin. Ei vain kosheriin. Ei vain Shabbatiin. Ei vain hepreaan. Ei vain synagogaan. Ei vain Israeliin. Ne voivat kaikki olla merkittäviä. Mutta profeetallisen ennallistamisen keskus on syvemmällä. Se on paluu Israelin Jumalan luo ja hänen Messiaansa yhteyteen. Adonai kutsuu kansansa takaisin itselleen.
Lopuksi: Jumalan tuntemat sukupolvet
Voimme menettää oman historiamme. Jumala ei menetä. Voimme unohtaa esi-isiemme nimet. Jumala ei unohda. Voimme kadottaa sukulinjamme. Jumala ei kadota. Vainot voivat hajottaa perheen. Assimilaatio voi hävittää identiteetin. Rajojen muutokset voivat kadottaa arkistot. Sukunimet voivat vaihtua. Kielet voivat kadota. Uskonnollinen perintö voi katketa. Mutta Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalalle sukupolvien ketju ei ole koskaan näkymätön. Siksi kadonneita sukukuntia koskeva kysymys voidaan jättää lopulta turvallisesti hänen käsiinsä. Meidän tehtävämme on etsiä totuutta. Tutkia. Muistaa. Olla liioittelematta. Olla vähättelemättä. Kunnioittaa Israelia. Kunnioittaa omaa todellista historiaamme. Ja seurata Messiasta. Jos ihminen löytää suvustaan juutalaisia, hänen ei tarvitse kiirehtiä julistamaan itseään Efraimiksi. Mutta hänen ei myöskään tarvitse sulkea löytöä merkityksettömänä pois. Hän voi sanoa: Suvussani on Israelin kansaan liittyvä juuri. Tahdon selvittää sen rehellisesti. En tiedä kaikkea, enkä väitä tietäväni. Mutta tahdon ymmärtää, mitä Jumala on tehnyt sukupolvissani ja mihin hän kutsuu minua nyt.
Ja jos tutkimuksen, rukouksen ja ajan kuluessa käy ilmi, että kyse ei ollutkaan vain uuden uskonnollisen identiteetin etsimisestä vaan suvussa kadonneen yhteyden palautumisesta, silloin sana paluu saa uuden syvyyden. Ei paluu ihmisen rakentamaan romanttiseen menneisyyteen. Ei paluu oman hengellisen aseman korottamiseksi. Ei paluu toisten identiteetin omimiseksi. Vaan:paluu totuuteen, paluu muistamiseen, paluu Israelin juuriin, paluu liiton Jumalan luo ja ennen kaikkea paluu Messias Yeshuan yhteyteen. Silloin kadonneiden sukukuntien kysymys ei ole enää ensisijaisesti kysymys siitä, ”mikä minä olen?” Syvempi kysymys kuuluu: ”Mitä Adonai on säilyttänyt sukupolvien läpi, ja kuinka minun tulee uskollisesti vastata siihen, minkä hän nyt tuo valoon?”